Onko Suomesta tulossa blokkipoliittinen maa?

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Iltasanomat uutisoi artikkelissaan ”Tutkijat: Suomessa voi olla edessä pitkä porvari­hallitusten kausi” (13.5.2024), kuinka Suomen poliittisessa ympäristössä on merkkejä blokkipolitisoitumisesta. Blokkipolitiikalla tarkoitetaan tilannetta, jossa tietoisesti osa puolueista pyrkii muodostamaan enemmistöhallituksen keskenään jo ennen varsinaisia hallitustunnusteluja tai -neuvotteluja.

Blokkipoliittinen ympäristö on meille tuttu esimerkiksi pohjoismaisessa viiteryhmässämme Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Näissä maissa on olemassa selvät porvari- ja vasemmistoblokit, jotka ovat kulloinkin omanneet enemmistön parlamentista ja muodostaneet hallituksia. Kylläkin blokkipolitiikka on kokenut selviä säröjä myös näistä maista Ruotsissa ja Tanskassa, joissa on muodostettu myös blokit ylittäviä koalitioita.

Suomessa ei perinteisesti ole ollut blokkipoliittista kulttuuria. Varhaista 90- ja 2000-lukua värittikin useampi sinipunahallitus, jossa päähallituskumppaneina olivat SDP ja kokoomus. Viimeiset selvästi blokkipolitiikan ylittävät hallitukset olivat Kataisen ja Stubbin sateenkaarihallifukset vuosien 2011-2015 eduskuntakaudella. Nämä hallitukset osoittautuivat erittäin toimintakyvyttömiksi, johtuen hallituksessa olleesta laajasta koalitiosta ja sen aatteellisesta ristivedosta ja vastakkaisista tavoitteista.

Käytännössä vuodesta 2015 alkaen Suomessa on ollut aatteellisesti kohtuullisen koherentteja hallituksia, joka herättää spekulaation blokkipolitisoitumisen mahdollisuudesta. Vuosina 2015-2019 maassa oli selvästi konservatiiviporvarillinen Sipilän hallitus, jossa olivat mukana keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Myöhemmin hallitusta täydensi PS:stä irtaantuneet siniset. Taas vuosina 2019-2023 maassa oli selvästi vasemmistolaiset Rinteen ja Marinin hallitukset, joissa aatteellisena pääohjenuorana olivat SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton muodostama ydin ja aatteellisesti maltillisempina tukipuolueina keskusta ja RKP.

Tästä olemme jatkaneet nykyiseen Orpon selvästi oikeistolaiseen hallitukseen, jossa koalition muodostavat kokoomus, perussuomalaiset, RKP ja KD. Keskeisin syy siihen miksi eduskuntavaalien jälkeen maahan muodostui oikeistohallitus johtuu kokoomuksen ja SDP:n niin periaatetasolla ristiriitaisista talouspoliittisista näkemyksistä. Näiden näkemysten toimiva yhteensovittaminen nähtiin kokoomuksen puolelta lähes mahdottomaksi.

En siltikään näkisi asiaa niin, että Suomeen olisi muodostunut selvästi kiveen hakattuja poliittisia blokkeja. Kaksi keskeisintä syytä tähän ovat puolueet keskusta ja RKP, joiden poliittis-aatteellisesta suuntautumisesta on hyvin haastavaa ottaa mitään johdonmukaista selkoa. Keskusta ei osaa päättää, mitä puolue tarkkaan ottaen aatteellisesti edustaa. Rehellisesti sanottuna keskusta vaikuttaisi nykyisin mukauttavan poliittisen ideologiansa siihen, mitä aatteellisesti juurtuneemmat hallituskumppanit edustavat. Keskusta on vuosien 2015-2023 välillä tehnyt käytännössä täydellisen heilurin siinä, että Sipilä johti siihenastisen lähihistoriamme oikeistolaisinta hallitusta ja kääntyi heti perään lähihistoriamme vasemmistolaisimpaan hallitukseen.

Keskustan tämänhetkisestä aatteellisesta kodittomuudesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta puolueessa on selvää ristivetoa oikeistolaisemmin ajattelevien maakuntakonservatiivien ja urbaanimpien etelän liberaalien välillä. Kuvaavaa tästä kriisistä on keskustassa noussut kohu Keskustanuorten kannanotosta koskien seksityötä. Taas RKP tuntuu sovittavan aatteemaailmansa milloin mihinkin hallitukseen, kunhan ruotsinkielisten erityisiä intressejä ja etuja valvotaan. Ottaen huomioon, että yhdessä keskusta ja RKP edustavat merkittävää osaa suomalaisista äänestäjistä ja eduskunnasta, selvästi sementoituneet blokit muuttuvat mahdottomiksi ilman näiden puolueiden sitoutumista.

Selvä tosiasia riippumatta blokkiutumisesta näyttäisi kuitenkin olevan, että politiikka on palannut takaisin politiikkaan. Puolueilla ja ihmisillä on aidosti relevantteja mielipide-eroja suhteessa varhaisen 2000-luvun konsensusajan politiikkaan. Nykyinen poliittinen keskusteluilmapiiri on selvästi polarisoituneempi ja näyttäisi tukevan selvemmin aitoja mielipide-eroja asiakysymyksiin liittyen. Suomi on myös paljon poliittisesti haastavammassa tilanteessa, joka edellyttääkin näkemyksellisyyttä.

Äänestäjän kannalta näkisin tämän positiivisena asiana, sillä aidosti erottuvat mielipide-erot antavat selviä vaihtoehtoja siitä, mihin suuntaan Suomea tullaan viemään. Blokkipolitiikassa keskeinen etu tämän osalta olisi, että äänestäjän kuluttajansuoja olisi hyvin selvä, kun tietäisi mitä on luvassa äänestäessä puoluetta X. Blokkiutumattomassa ympäristössä etuna taas on joustavuus ja kyky luoviin ratkaisuihin ja vähemmän vastakkainasettelua herättävään politiikkaan.

Oma lopullinen arvioni on, että tulemme todennäköisesti vielä näkemään politiikan arvaamattomuuden ja puolueiden poliittisten tarpeiden seurauksena aatteellisen oikeisto-vasemmisto janan ylittäviä hallituskokoonpanoja. Näiden todennäköisyys muodostua aikaisempaan historiaamme nähden on kuitenkin lähitulevaisuudessa varsin matala. SDP:n ja muiden vasemmistopuolueiden aatteellinen railo suhteessa kokoomukseen ja perussuomalaisiin on hyvin suuri. Tämänhetkisen talouspoliittiset realiteetit eivät jätä juuri nyt tilaa näissä kysymyksissä selvästi ristiriitaisille hallituskokoonpanoille.