Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan ”EU:n elpymispaketti meni mönkään” ansiokkaasti aikaisemman EU:n ottaman yhteisvelan kompastuskivistä ja huolesta suhteessa uuteen yhteisvelkaan. Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani vuosien varrella ruotinut elpymispakettia ja siinä piileviä ongelmia, mutta halukkuutta uusille velkapaketeille tuntuu edelleen olevan Brysselissä asti.
On jo lukuisia kertoja historian aikana osoitettu, kuinka valtiojohtoinen suunnitelmatalous ei toimi. 800 miljardia yhteisvelkaa ja pumpattua rahaa erilaisiin investointeihin ei ole sen enempää parantanut EU:n kilpailukykyä suhteessa muihin maihin kuin ratkaissut muitakaan Unionimme rakenteellisempia ongelmia. EU on edelleen selvästi jäljessä innovoinnissa, yrittäjyydessä ja muissakin aikamme menestyviä maita määrittelevissä mittareissa.
Järjestelmätason ongelmien lisäksi tuki- ja velkapaketit ovat osoittautuneet Suomelle huonoiksi sopimuksiksi. Valtiovarainministeriön mukaan Suomen maksuosuus elpymisvälineen avustusmuotoisesta tuesta on noin 7,2 miljardia euroa, kun taas Suomi saa elpymisvälineestä avustuksia yhteensä enintään 2,6 miljardia euroa. Myös aikaisemmat tukipaketit Suomelle ovat olleet kalliita, kuten on uutisoitu esimerkiksi Kreikan tukipaketin osalta. Miksi Suomi lähtee mukaan itselleen haitallisiin järjestelyihin niin helposti? Jos Suomi ei valvo omaa etuaan EU:ssa, kenen on tarkoitus tämä tehdä? Moni muu järjestelyihin kriittinen maa onnistui esimerkiksi elpymispaketin osalta selvästi parantamaan asemaansa paketissa, kuten esimerkiksi nuuka nelikko, johon lukeutuivat Ruotsi, Itävalta, Tanska ja Alankomaat.
Kuvaavaa on myös HS:n pääkirjoituksen mukaan se, kuinka koronan aikana elpymispaketissa oltiin niin äkkipikaisesti valmiita ottamaan yhteisvelkaa, ettei vieläkään Unionilla ole yhteisymmärrystä siitä, kuinka yhteisvelka maksetaan, vaikka suunnitelmissa oli takaisinmaksun aloittaminen vuonna 2028. EU:n päätöksenteon hidasta ja kokonaisuutena heikkoa kykyä saada aikaan yksimielisyyttä herättää ainakin itselleni suuren kriittisyyden siihen, onnistutaanko tästä pääsemään yhteisymmärrykseen.
Albert Einsteinin kuolematon sitaatti ”Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia.” kuvastaa hyvin vallitsevaa tilannetta. EU:n yhteisvelka ja tukipaketit, jotka höllentävät jäsenmaiden omaa vastuuta taloudesta, ovat osoittautuneet kyvyttömiksi ratkaisemaan niitä ongelmia, jotka ne on asetettu ratkaisemaan. Tukipakettien osalta voidaan korkeintaan puhua ongelmien väliaikaisesta viivyttämisestä ilman nykyiseen EU:n instituutioihin liittyvien ongelmien ratkaisua.
EU tarvitsee uudenlaisia ratkaisuja sen tämänhetkisiin ongelmiin. Unionissa tarvitaan kokonaisuutena tiukempaa talouskuria, jotta nyt useita kertoja toistuneisiin ongelmiin ei päädyttäisi jälleen. Tällä hetkellä EU on ollut liian avokätisesti valmis paikkaamaan talousholtittomasti käyttäytyneiden jäsenmaiden ongelmia, ilman että riittäviä muutoksia estämään ongelmien syttymistä oltaisiin tehty.
Yksi oleellinen ja konkreettinen teko olisi, jos koko Unioni sitoutuisi noudattamaan EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen edellytyksiä. Sopimuksessa edellytetään muun muassa, että jäsenmaan julkisen velan ei pitäisi ylittää 60 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Kriteereihin on sisältynyt myös vaatimus siitä, että jäsenmaan budjettialijäämä saisi olla enintään 3 % bruttokansantuotteesta vuodessa. Lisäksi jäsenmaille pitäisi sopimuksen mukaan olla velvoite, jossa velkasuhteen ylittäessä 60 % bruttokansantuotteesta, sen on laskettava keskimäärin kahdeskymmenesosan ylittävästä määrästä vuosittain.
Oheiset sopimuksen kirjaukset ovat erinomaisia sääntöjä estämään julkisen talouden holtitonta törsäilylinjaa. Niiden suurin ongelma on, ettei näitä sääntöjä noudateta jopa kaikista suurimmista jäsenmaista alkaen. EU tarvitsee vahvat periaatteet pitääkseen julkisen taloutensa kurissa ja samalla aidosti markkinatalouteen perustuvia toimenpiteitä, joilla eurooppalainen yrityskenttä voisi menestyä kansainvälisesti. EU:ssa olisi riittävästi osaamista, mutta sääntely ja tuen puute ovat usein estäneet kyvyn kilpailla esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan tasolla.
EU on historiallisessa tarkastelussa ollut selvästi menestynyt valtioiden välinen projekti. Unioni kuitenkin luottaa nykyisyydessä liikaa sen aikaisempiin onnistumisiin, kyvyttömyydellä korjata nykyisyydessä ilmeneviä ongelmia. Ennakkoluuloton ja uudistusmielinen tahtotila nykyisiin ongelmiin puuttumiseksi on välttämättömyys. EU:n tulevaisuus ei voi rakentua jatkuvan velkaantumisen ja tilapäisten ratkaisujen varaan. Tarvitaan selkeitä sääntöjä ja niiden johdonmukaista noudattamista. Vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteet eivät ole vanhentuneet, vaan niiden merkitys on kasvanut.
Vahva, taloudellisesti kestävä Unioni edellyttää tiukempaa talouskuria, toimivaa markkinataloutta ja uskallusta puuttua järjestelmätason ongelmiin. EU:n kilpailukyky ja yhtenäisyys vaarantuu siitä, jos emme tee rakenteellisia uudistuksia ja vastuullista päätöksentekoa eikä siitä, jos jätämme ottamatta lisää julkista yhteisvelkaa. EU:ta voi ja pitää uudistaa.