Tällä viikolla mediassa on herättänyt merkittävää keskustelua sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema selvitys, joka suosittelee kotihoidontuen lakkauttamista. Tuen tilalle selvityksessä ehdotetaan vanhempainpäivärahan lisäämistä korvaavana toimenpiteenä. Vastustan selvityksen esitystä, ja olen puolustanut kotihoidontukea myös aiemmin julkisuudessa.
Myös oma puolueeni Kokoomus on – valitettavasti – päätynyt mukaan tähän keskusteluun kotihoidontuen poistamisesta. Asiasta tullaan mitä todennäköisimmin vääntämään vielä viikonloppuna alkavan puoluekokouksen aikana, sillä näkemys ei todellakaan ole puolueen kenttäväen keskuudessa yksimielinen.
Kotihoidontuessa on lukuisia hyviä puolia. Voidaan jo pelkästään perhearvojen näkökulmasta arvioida, että pienten lasten kanssa vietetty aika on vanhempien ja lasten näkökulmasta itseisarvoista Tätä itsessään ei voida redusoida rahalliseksi arvoksi.
Olen kirjoittanut jo muutama vuosi sitten blogissani päivähoitopaikkojen kustannuksia koskevista laskelmista erityisesti pääkaupunkiseudulla ja siitä, kuinka nämä kustannukset vertautuvat kotihoidontuen maksamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Lukuja tarkasteltaessa paljastuu, että kotihoidontuki on usein valtiontalouden näkökulmasta edullisempi vaihtoehto kuin päivähoitopaikkojen järjestäminen.
Suomalaisten perheiden näkökulmasta nykyisen mallin säilyttäminen on itsestäänselvyys sekä osa kokonaisvaltaista perhepolitiikkaa. Kotihoidontuella suojelemme vanhempien valinnanvapautta. Vastaavat esitykset lapsiperheille suunnattujen etuuksien leikkaamisesta ovat huonosti harkittuja.
Suomen pitäisi nimenomaan panostaa entistä enemmän siihen, että yhä useampi perustaisi perheen ja hankkisi lapsia. Kotihoidontuen poistaminen olisi tästä näkökulmasta täysin päinvastainen viesti. Etuuksia ja kannustimia erityisesti nuorille perheille tulisi lisätä esimerkiksi veronkevennysten muodossa, ja perheiden autonomiaa tulisi kunnioittaa.
Keskeisin ongelma, jonka näen kuitenkin nykyisessä kotihoidontuen mallissa, on sen passivoiva vaikutus ulkomaalaistaustaisissa perheissä. Vastikkeettoman tuen saaminen voi passivoida osaa näistä ryhmistä, ja samalla se voi hidastaa näiden perheiden lasten integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan, mikäli lapset eivät osallistu päivähoitoon. Kotihoidontuen säilyttäminen nykyisessä muodossaan ulkomaalaistaustaisten osalta on ollut omiaan edistämään segregaatiota.
Tämän epäkohdan korjaaminen ei kuitenkaan edellytä koko kotihoidontuen poistamista sellaisenaan myös niiden perheiden osalta, joille malli toimii jo tällä hetkellä erinomaisesti. Suomalaisessa ajattelussa usein päädytään virhepäätelmään, että jos mallissa on tietty epäkohta, tulee se kokonaisuudessaan uudistaa, sen sijaan että tiettyihin epäkohtiin puututaan täsmätoimilla.
Ulkomaalaistaustaisten perheiden osalta kotihoidontuen poistaminen on nähdäkseni tästä syystä perusteltua. Mallia voitaisiin ottaa esimerkiksi Tanskasta, jossa vanhempien, jotka asuvat sosiaalisesti syrjäytyneillä alueilla, on lähetettävä lapsensa päiväkotiin 25 tunniksi viikossa yhden vuoden iästä kouluikään asti. Vanhemmat, joilla on riittävät tanskan kielen taidot, eivät kuitenkaan ole velvollisia tähän, jos he kykenevät toteuttamaan kunnan asettamat tavoitteet lapsensa tanskan kielen ja sosiaalisten taitojen kehittämiseksi kotona.
Kyseisellä mallilla varmistetaan, että valinnanvapaus säilyy niillä perheillä, joiden näkökulmasta päivähoitoon osallistuminen ei ole välttämätöntä. Samalla edistetään mahdollisuuksien tasa-arvoa niissä perheissä, joissa kotihoidontuki voi muodostaa riskin segregaation lisääntymiselle.
Aikana, jolloin Suomi kamppailee historiallisen matalan syntyvyyden kanssa, perheiden tukeminen ei ole menoerä vaan investointi tulevaisuuteen. Viisas perhepolitiikka rakentuu sen varaan, että luotamme perheisiin oman elämänsä kannalta parhaiden ratkaisujen asiantuntijoina.