Suomalaiset yliopistot on tuotava takaisin kunniaan

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Suomalainen yliopistojärjestelmä on poikkeuksellinen. Suomessa korkeakoulun käyminen on maksutonta, minkä lisäksi sisäänpääsy ja opiskelu korkeakoulussa on toteutettu tavalla, joka korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Hyvinvointivaltio takaa sen, että kaikista lähtökohdista on mahdollista pyrkiä kohti unelmiaan. Meillä on myös muitakin poikkeamia. Yksi näistä on suomalainen ammattikorkeakoulu, jonka kaltaista yliopistoista irrallista kolmannen asteen koulutusta ei monesta muusta maasta löydy. Valitettavasti suomalaiset yliopistot erottuvat kuitenkin muusta maailmasta myös negatiivisessa valossa.

OECD:n tekemät korkeakoulutustilastoinnit (https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=79474) paljastavat, että hyvien puolien lisäksi suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä on myös ongelmia. Suomessa korkeakouluopinnot aloitetaan keskivertoa selvästi vanhempana, 23-vuotiaana, kun taas maisteriksi valmistutaan keskimäärin vasta 32-vuotiaana. Globaalissa mittakaavassa opinnot aloitetaan myöhään ja ne suoritetaan loppuun vieläkin myöhäisemmässä iässä. Kun otetaan huomioon Suomen korkeakouluopiskelun maksuttomuus, voi ymmärtää miksi pidän tätä ongelmana. On taloudellisen huoltosuhteen kannalta ongelmallista, jos täysipäiväinen työura alkaa vasta 30 vuoden iässä, tai pahimmillaan sitäkin myöhemmin. Suomalaiset pitäisi saada nopeammin korkeakouluun ja samalla myös valmistumaan nykyistä nopeammin. Sipilän hallitus ansiokkaasti teki merkittäviä muutoksia tämän tavoitteen eduksi, mutta lisää kannustimia nopeaan opintojen suorittamiseen tarvitaan. Kouluttautumisen hidas kesto ja myöhäinen alku eivät kuitenkaan ole ainoat ongelmamme.

Suomi on pieni maa. Suomessa elää vain n. 5,5 miljoonaa ihmistä, mutta meillä on samalla yliopistoja peräti 14. Yliopistoja on siis Suomessa yksi jokaista 393 000 asukasta kohden. Kun pohditaan, että yliopistojen lakimääräinen tehtävä yliopistolain (558/2009) 2 §:n mukaan on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä”, vaikuttaisi siltä, että yliopistojen pohjaa toteuttaa niiden lakisääteisiä tehtäviä heikennetään. Eikä tämä ole yliopistojen syytä. Yliopistoista ollaan leikkaamassa jo toisena peräkkäisenä hallituskautena. Marinin hallitus on esittänyt 35. miljoonan euron leikkauksia tutkimuksen rahoittamiseen, kun taas Sipilän hallituksen pahamaineiset koulutusleikkaukset osuivat yliopistoihin 50 miljoonan euron edestä. On vaikea uskoa, että voimakkaasti hajautettu ja jatkuvien leikkauksien alla oleva suomalainen yliopistokenttä voisi säilyä maailman kärjessä tieteessä ja opetuksen laadussa.

Tiede ja koulutus ovat suomalaisen menestystarinan kulmakiviä. Totuus on, että suomalaiset yliopistot eivät edes nykyiseltään kuulu globaalien yliopistojen kärkijoukkoon. QS World University Rankingin vuoden 2022 mittauksessakaan Suomen kärkiyliopistona pidetty Helsingin yliopisto ei yltänyt edes maailman 100 parhaan yliopiston joukkoon. Pohjoismaita vertaillessa Suomi pärjäsi vain Islantia paremmin. Jos Suomessa ei luoda edellytyksiä kouluttaa globaalilla mittakaavalla kärkitason osaajia, tämä tarkoittaa sitä, että etevimmät nuoret hakeutuvat opiskelemaan ulkomaille, ja surullisen moni näistä ihmisistä myös jää opiskelumaahansa.

Vaikka voimme edelleen tuudittautua siihen, että pärjäämme ihan hyvin kansainvälisessä vertailussa, on selvää, että välimatkamme muihin Pohjois-Euroopan maihin kasvaa. Suomen ei pitäisi tyytyä vähempään kuin huipputasoon, sillä kilpailemme ympäristössä täynnä menestysvaltioita. Meillä on vaaditut edellytykset säilyttää asemamme tieteen ja kehityksen edelläkävijänä. Se on poliittinen valinta, että käytämmekö resurssimme viisaasti tiedettä ja kehitystä vaalien, vaiko pakollisen toisen asteen kaltaisiin todellisuusarvoltaan turhiin uudistuksiin. Koulutusuudistuksessa tarvitaan vähemmän tilastojekkuilua ja ideologiavetoista päätöksentekoa, ja enemmän käytännönläheisiä uudistuksia, joissa kuunnellaan asiantuntijoita.

Suomalainen menestystarina pelastetaan rohkeilla korkeakoulureformeilla, kuten siirtymällä opiskelijoiden kannalta tulosperusteisempaan Englannin ja Alankomaiden yliopistomalliin, johon sisältyy maltilliset lukukausimaksut sekä avoimemmat ovet yliopistoihin, jossa karsinta tapahtuu vasta yliopiston sisällä. Lukukausimaksujen ajatus ei niinkään ole opiskelijoiden rahastaminen, vaan asettaa selvä taloudellinen kannustin ripeään valmistumiseen. Englannissa lukukausimaksuja peritään vasta silloin, kun maksaja alkaa saada vuosituloja työelämässä. Samalla yksityisten yliopistojen täysivaltainen toiminta kuuluisi mahdollistaa Suomessa, jotta yksityisen sektorin osaaminen ja pääoman saataisiin valjastettua osaksi suomalaista koulutusta ja tiedettä. Yksityisen sektorin osallistuminen hyvinvointivaltioprojektiin on aina ollut poliittisen vasemmiston vastustama asia, mutta mielestäni tämä on todella lyhytnäköistä ottaen huomioon, että yksityinen puoli vahvistaa sekä rahoitusta että tarjontaa eri hyvinvointivaltion palveluiden osalta.

Yliopistoja tulisi keskittää suurempiin opetuksen yksikköihin merkittävien metropolialueiden ympärille PK-seudulla, Tampereen metropolialueella, Turun seudulla ja Oulussa. Kuolevien maakuntakeskusten tekoelvyttäminen opiskelupaikoilla on täysin järjetöntä, jos valmistuessaan alumnit jättävän opiskelupaikkakuntansa parempien uramahdollisuuksien toivossa. Esimerkiksi vain 5 % (Lähde: Ekonomit, Hypo) Lappeenrannasta valmistuvista ekonomeista työllistyy ja jää Lappeenrantaan. Herää kysymys, että onko opiskeluyksiköiden maantieteellisessä hajauttamisessa yhtään mitään järkeä.

Tiede ja koulutus tarvitsevat yksinkertaisesti lisää valtion rahoitusta. Yksityisen sektorin tuottama tiede palvelee pääosin vain kaupallisia tarpeita, minkä takia myös julkisrahoitteista tiedettä tarvitaan. Pitkällä tähtäimellä yhteiskunta hyötyisi näistä uudistuksista. Ottaen huomioon, että korona-aika on koetellut korkeakouluopiskelijoita ja muita nuoria eniten (https://www.aalto.fi/fi/uutiset/helsinki-gsen-tilannehuoneen-tutkimus-korona-aika-on-koetellut-erityisesti), olisi oikeudenmukaista järjestää lisäpanostuksia koulutukseen.

Nyt vaikuttaa siltä, että Marinin hallitus on jättämässä jälkeensä todella surkean taloudellisen tilanteen. Seuraavan hallituksen harteille jää kroonisen budjettialijäämän ja velkaantumisen ratkaiseminen, mikä kannustaa uusiin leikkauksiin. Äänestäkää siis hyvät ihmiset viisaasti puoluerajoja katsomatta. Sivistystä, koulutusta ja tiedettä vaalivia ehdokkaita löytyy jokaisesta puolueesta, mutta on äänestäjän tehtävä löytää oikea ehdokas ajamaan näitä arvoja, mikäli kokee ne tärkeiksi.