Viime viikkoina poliittista mediatilaa on vienyt sinänsä tavanomainen, mutta kriittisemmän tarkastelun alla hyvin erikoinen mediastuntti, jossa SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman on yhdessä muiden vasemmistopuolueiden kanssa vaatinut Petteri Orpon hallituksen eroa kehysriihessä sovittujen päätösten seurauksena.
Ennen kaikkea kysymys on ennakkotapauksesta: Millaiseen tilanteeseen johtaisi se, että hallitukset kaadetaan ennen aikojaan vastatuulen edessä? Visioiko Lindtman todella, että hallituksen kaatuessa hänellä olisi toteutuskelpoinen suunnitelma Suomen suunnan muuttamiseksi? Vaikka Orpon hallitus kaatuisi, realiteetit hallituksen taustalla eivät muuttuisi. Nykyisillä hallituspuolueilla olisi enemmistö eduskunnassa. Maamme päätöksenteko muuttuisi nopeasti toimintakyvyttömäksi. Turvallisuuspoliittisesti arvaamattomina aikoina tähän ei ole varaa.
Tiedämme kaikki tietysti, että Lindtmanin, Virran ja Koskelan puheenvuorot ovat poliittista teatteria. Ne ovat osa tavallista eduskunnassa ja lehtipalstoilla käytävää päivittäistä vääntöä ja asetelmien rakentamista kohti alle vuoden päästä pidettäviä eduskuntavaaleja. Lindtmanin on vielä helppo huudella oppositiojohtajan roolista, sillä hän ei ole toiminut päivääkään valtioneuvoston jäsenenä.
Mutta juuri tässä kohtaa on syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan näiden puheenvuorojen todellista merkitystä. Ei siksi, että poliittinen retoriikka sinänsä olisi uutta tai poikkeuksellista – päinvastoin. Vaan siksi, että vaikka kaikki ymmärtävät julkisuudessa käytävän poliittisen pelin luonteen, sen seurauksia ei aina ajatella loppuun asti.
Välikysymykset, erovaatimukset ja dramaattiset ulostulot ovat osa oppositiopuolueiden parlamentaarista työkalupakkia. Niiden tarkoitus on pakottaa hallitus perustelemaan linjauksiaan, nostaa esiin vaihtoehtoja ja tarjota oppositiolle näkyvyyttä. Tässä mielessä Lindtman tekee täsmälleen sitä, mitä oppositiojohtajalta odotetaan. Hän rakentaa narratiivia, jossa hallitus on epäonnistunut ja jossa hänen tarjoamansa vaihtoehto olisi uskottavampi. Kukaan ei kuitenkaan vakavissaan kuvittele, että hallitus oikeasti eroaisi näiden vaatimusten seurauksena. Eikä Lindtman itsekään.
Jos ajatusleikki viedään loppuun asti, kuva muuttuu nopeasti epämukavaksi. Hallituksen kaatuminen kesken kauden ei tarkoittaisi poliittista nollausta, vaan päinvastoin lisää epävarmuutta. Uuden hallituksen muodostaminen nykyisellä eduskuntakokoonpanolla olisi käytännössä mahdoton tehtävä ilman samoja puolueita ja samoja ristiriitoja. Lopputuloksena olisi todennäköisesti kuluttava neuvottelukierre, johon kuluisi enemmistö jäljellä olevasta eduskuntakaudesta, tai vaihtoehtoisesti toimintakyvytön vähemmistöhallitus.
Samaan aikaan Suomi elää tilanteessa, jossa valtiontalous vaatii sopeutustoimia, kansantalous kasvutoimia ja turvallisuusympäristö on samalla historiallisen jännittynyt. Hallituksen kaatumisesta aiheutuva epävarmuus olisi tässä tilanteessa valtava riski koko isänmaan edulle. Markkinat reagoivat, investoinnit lykkääntyvät ja kansainvälinen uskottavuus horjuu. Itänaapurissamme seurataan tarkkaan myös Suomen sisäpolitiikkaa, ja vastaavan mittakaavan epävakaus otettaisiin siellä avosylin vastaan.
Juuri tästä syystä erovaatimukset ovat lopulta riskitöntä politiikkaa vain niin kauan kuin kaikki tietävät niiden olevan teatteria. Ne ovat kovaa puhetta ilman todellista aikomusta toteuttaa sanottua. Tietysti Lindtmanin täytyy sanoa toimittajille kysyttäessä, että hän on tosissaan erovaatimuksessaan. Se kuuluu hänen harteillaan olevaan oppositiojohtajan rooliin aivan kuten se, ettei kukaan oikeasti odota hänen onnistuvan vaatimuksissaan.
On hyvä todeta, että Lindtmanin strategia on sinänsä looginen. Hän ei halua hallituksen kaatuvan nyt, vaan voittaa vuoden 2027 eduskuntavaalit. Nyt toteutetulla retoriikalla Lindtman luo asetelmia näihin vaaleihin. Sillä välin nykyinen hallitus tekee päätöksiä, jotka ovat valtiontalouden näkökulmasta vaikeita, mutta monin osin välttämättömiä ja samalla poliittisesti kuluttavia nykyhallitukselle. Oppositiossa on helppo kritisoida sopeutuksia, joita ei itse joudu tekemään.
Tämä asetelma on suomalaisessa politiikassa tuttu. Hallitus kantaa vastuun, oppositio rakentaa vaihtoehtoa. Vaalien jälkeen roolit voivat vaihtua, mutta realiteetit eivät. Olennaista onkin pohtia kysymystä siitä, milloin kritiikki ja poliittinen teatteri muuttuvat sellaiseksi retoriikaksi, joka alkaa rapauttaa ymmärrystä poliittisen järjestelmän peruslogiikasta. Orpon hallituksen ei pitäisi oikeasti erota. Lindtman haluaa olla tilanteessa, jossa hän voi vaatia hallituksen eroa ilman, että hän kantaa käytännön riskiä sanomisistaan.