Yhdistynyt kuningaskunta, Kanada ja Australia ilmoittivat 21. syyskuuta tunnustavansa Palestiinan valtion. Samaa päätöstä noudatti myös Ranska, joka seurasi omalla Palestiinan tunnustuksellaan seuraavana päivänä 22. syyskuuta. Tilanne Gazassa on johtanut merkittävään kansainväliseen huomioon, joka selittää osaltaan sitä, miksi useat valtiot ovat päätyneet tunnustamaan Palestiinan. Tilanne on myös johtanut siihen, että Suomessa käydään keskustelua siitä, pitäisikö meidän tunnustaa Palestiinan valtio.
Kysymyksen Palestiinan tunnustamisesta voidaan sanoa jo hiertävän maamme sisäpolitiikkaa. Osa päättäjistä haluaa hätäpäissään saada Suomen mukaan muiden länsimaiden trendiin. Usein kuullaan sanottavan, ettemme saisi olla “väärällä puolella historiaa”, mitä ikinä vasemmisto tällä tarkoittaakaan. Todellisuudessa kysymys Palestiinan tunnustamisesta on lähinnä symbolinen ja sitä vastaan puhuvia argumentteja on useita. Asiaa pitää voida arvioida faktat edellä siitä, mitä Palestiinan valtion tunnustaminen tarkoittaa ja mitä siitä seuraa.
Sillä tunnustaako Suomi Palestiinan, ei laajassa kansainvälisen politiikan kontekstissa ole suurta merkitystä meille tai muulle maailmalle. Tämän takia näen, ettei syytä hätiköimiseen asiassa ole. Kurja sotatilanne Gazassa ei tule muuttumaan, vaikka Suomi tunnustaisi Palestiinan. Meidän päätöksemme ei voida myöskään arvioida vaikuttavan Israelin ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan olennaisesti. Tästä syystä näen, että Gazan humanitääriseen tilanteeseen vaikuttamiseksi, on Suomen järkevämpää nimenomaan keskustella tästä, ennemmin kuin että sekoitamme Palestiinan tunnustamisen tarpeettomasti tilanteeseen ”painostuskeinona.” Meille itsellemme Palestiinan tunnustamisessa itsessään tuskin on merkittävästi hyötyjä tai haittoja kansallisen edun näkökulmasta. Keskeisimmällä Nato-liittolaisellamme Yhdysvalloilla ei ole pienintäkään aikomusta tunnustaa Palestiinaa, kuten ei ole Saksallakaan, jolloin taivun jopa uskomaan, että maltti on valttia. Se, ettemme tunnusta Palestiina, ei olennaisesti vaikeuta meidän ulkopoliittisia suhteita niihin länsimaihin, jotka ovat Palestiinan tunnustaneet.
On tärkeää myös todeta, että Suomi on jo pidemmän aikaa useimpien länsimaiden tapaan sitoutunut kahden valtion malliin. Kiista ei siis enää ole itse päämäärässä, vaan prosessista Palestiinan valtiolle. Tunnustaminen tässä vaiheessa ei vie meitä lähemmäs rauhaa tai aidosti olemassaolevaa Palestiinan valtiota, vaan voi pahimmillaan vaikeuttaa sen toteutumista. Suomi tunnustaa jo päälinjan siitä, että Israel-Palestiina konfliktiin on haettava rauhanomaista ratkaisua, jonka päätepisteenä tulisi olla kaksi eri valtiota: Israel ja Palestiina.
Asiaa on myös perusteltua tarkastella kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, joka määrittää raamit kansallisten valtioiden keskinäiselle kanssakäymiselle. Kansainvälisessä oikeudessa voidaan nähdä muodostuneen valtion olemassaololle tiettyjä objektiivisia kriteerejä, joiden kautta myös Palestiinan tilannetta on syytä tarkastella. Montevideon sopimuksen mukaan valtiolla on oltava: 1) pysyvä väestö, 2) määritelty alue, 3) toimiva hallintovalta ja 4) kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa.
On kohtuudella todettavissa, ettei “Palestiinan valtio” täytä näitä ehtoja sellaisenaan. Alue, jolla Palestiinan valtio pitäisi tunnustaa, on laajalti Israelin hallinnassa eikä mahdollisen Palestiinan valtion tarkoista rajoista ole selvyyttä. Voidaan myös todeta, ettei Palestiinan valtiolla ole kiistatonta ja yksiselitteistä hallintoa, kun yhtäältä Gazan kaistaletta hallitsee terroristijärjestö Hamas ja vuorostaan Länsirannalla toimivaa palestiinalaishallintoa johtaa tästä erillinen Fatah. Myöskään palestiinalaishallinnon johto Länsirannassa ei ole yksiselitteinen, vaan se on pirstaleinen. Todellinen itsehallinnon määrä palestiinalaisilla vaihtelee merkittävästi alueittain. Kiista esimerkiksi Itä-Jerusalemin omistajuudesta on edelleen auki. Pysyvän väestön näillä kiistanalaisilla alueilla voidaan kuitenkin nähdä olevan olemassa, kuten myös jo tähän mennessä tunnustetun Palestiinan diplomaattisuhteiden voidaan todeta olevan olemassa.
Palestiinan valtion tunnustaminen tekisi siitä kansainvälisen oikeuden poikkeustapauksen. Siinä missä meillä on olemassa lukuisia valtioita, jotka ovat käytännössä itsenäisiä valtioita, de facto siis olemassa, ilman kuitenkaan de jure tunnustusta, olisi puolestaan Palestiinan valtion de jure tunnustettu tahona ilman de facto olemassaoloa todellisuudessa. Onko tämä ennakkotapaus kansainväliselle oikeudelle, jota haluamme olla mukana tukemassa?
Voidaan myös todeta, että ajankohtana nyt Palestiinan valtion tunnustaminen tekee kysymyksestä vielä ongelmallisemman. Lokakuun 7. päivän iskut Israeliin olivat Hamasin toteuttamaa silmitöntä ja julmaa terrorismia, jolla on suora syy-seuraussuhde nykyiseen tilanteeseen Gazassa. Jos Palestiinaa tunnustetaan juuri nyt, viesti on, että väkivallalla voi edistää poliittisia tavoitteita. Tätä ei kuuluisi sivistysvaltion hyväksyä. Hamasin tavoitteena sen vuoden 1988 peruskirjan mukaisesti Israelin valtion tuhoaminen. Jos Hamas näkee, että sen nykyinen strategia Israelia vastaan toimii, saa se vain vahvemman kannustimen jatkaa terrorismia.
Palestiinan tunnustamisessa ei ole kyse objektiivisesta totuudesta. Lähi-idän todellisuus ei muutu sillä, että länsimaat tekevät symbolisia päätöksiä. Sen sijaan tarvitaan oikeita toimia sen eteen, että Hamas saadaan tuhottua, panttivangit palautettua takaisin Israeliin ja humanitäärinen kriisi Gazassa ratkaistua.
Jos Suomi haluaa edistää rauhaa, sen on pysyttävä johdonmukaisessa linjassa: valtio syntyy silloin, kun sen tunnusmerkit täyttyvät, ei silloin, kun kansainvälinen yleisö haluaa tehdä moraaliselta näyttävän eleen. Suomen ulkopoliittisen linjan perustana ei voi olla hyveposeeraaminen. Suomi ei muutu sen moraalisemmaksi julistuksilla, vaan aidoilla ratkaisuhakuisilla teoilla rauhan eteen ulkopolitiikassaan.