Tällä viikolla merkittävän osan mediatilasta on vienyt SDP:tä riivaava häirintäkohu, joka tuntuu paisuvan päivä päivältä ja paljastavan kaikenlaista likaa demarien nurkilta. Kohu käynnistyi ensimmäisen kauden kansanedustajan Ville Merisen (sd.) lausunnoista Ylen Vallan algoritmi -dokumenttisarjassa. Merinen antoi dokumentissa ymmärtää, että kansanedustajien toimesta tapahtuisi häirintää eduskunta-avustajia kohtaan.
Kohussa mielenkiintoiseksi huomion kohteeksi politiikkaa tarkasti seuraaville on noussut se, kuinka SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman on vältellyt asian käsittelyä julkisuudessa. Lindtman on ottanut käytännössä niin paljon etäisyyttä kohuun kuin puolueen puheenjohtajan on mahdollista ottaa tilanteessa, jossa kohu koskee omaa puoluetta ja sen kansanedustajia. Suvi Hautanen kirjoitti aiheesta terävästi Ilta-Sanomien kommentissaan, joten en ruodi asiaa sen enempää.
Häirintäkohun seurauksena on ainakin itselleni herännyt olennainen jatkokysymys: millainen johtaja Antti Lindtman on? Vielä tarkemmin voisi kysyä, onko Antti Lindtmanista Suomen pääministeriksi. Aihe on ajankohtainen, sillä SDP on puoluejohtaja Lindtmanin johdolla edelleen puolueiden kannatuskyselyiden kärjessä. Täten Lindtman on tämänhetkinen ennakkosuosikki seuraavaksi pääministeriksi. Vaikka eduskuntavaaleihin on enää noin vuosi aikaa, Lindtmania on haastettu verrattain vähän hänen valmiuksistaan toimia pääministerinä.
Mielestäni keskeisin kriteeri arvioitaessa henkilön soveltuvuutta mihin tahansa merkittävään johtotehtävään on hänen johtajuustaitonsa. Luonnollisesti politiikassa, ja erityisesti Suomen päivänpolitiikan merkittävimmässä roolissa eli pääministerinä, on arvioitava myös henkilön poliittisia tavoitteita ja visiota.
Keskeisimpinä ongelmina Antti Lindtmanissa näen kaksi asiaa: poliittisen näköalattomuuden ja vastuunkannon pakoilun. Vastuunkannon pakoilua on jo havainnollistettu tässä tekstissä aiemmin, joten keskityn seuraavaksi toiseen minua Lindtmanin johtajuudessa keskeisesti häiritsevään tekijään, eli poliittiseen näköalattomuuteen.
Poliittinen näköalattomuus on ilmeistä siinä, ettei puolueella ole ollut juurikaan omia ulostuloja Suomen keskeisten ongelmien ratkaisemiseksi. SDP ja Lindtman nauttivat tällä hetkellä laajaa kannatusta arvioni mukaan siksi, että puolue on muodostunut luontaiseksi kodiksi niille, jotka vastustavat Orpon hallituksen politiikkatoimia. Vaikka vastustus nykyistä hallituslinjaa kohtaan on puheenjohtajan suusta tullut selväksi, se mikä ei ole tullut, on hänen poliittinen vaihtoehtonsa. On epäselvää, miten Lindtman tasapainottaisi julkisen talouden tilaa, jos hän olisi pääministeri nyt, tai mitkä olisivat hänen keskeiset tavoitteensa, mikäli hän nousisi pääministeriksi seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.
Puolueen linja on perustunut pitkälti reaktiiviseen asioiden vastustamiseen ja hallituksen syyttämiseen. Kun kysymys siirtyy siihen, miten Lindtman itse toimisi, en ole toistaiseksi kuullut koherenttia ja uskottavaa vastausta. Eduskuntavaalien lähestyessä ja Suomen julkisen talouden tilan ollessa näin heikko kuin se nyt on, äänestäjillä on oikeus tietää, mitä SDP ja Lindtman aikovat tehdä tilanteen korjaamiseksi.
“Kaiken voi tehdä reilummin” on helposti muistettava slogan, mutta käytännössä se on jäänyt sanahelinäksi ilman konkreettista sisältöä. On todennäköistä, että olisin eri mieltä Lindtmanin esittämän vaihtoehdon kanssa, mutta se olisi siitä huolimatta merkittävästi parempi kuin nykyinen vaihtoehdottomuus.
Viimeisenä havaintona Lindtmanista nostan esiin varovaisen huomion hänen kokemustaustastaan. Lindtman ei ole istunut päivääkään ministerinä tai valtioneuvoston jäsenenä. Jos hän nousisi pääministeriksi vuoden 2027 eduskuntavaalien jälkeen, olisi hän maamme lähihistorian poliittisesti kokemattomin pääministeri. Jopa Sanna Marin oli ennen nousuaan ehtinyt toimia liikenne- ja viestintäministerinä, vaikkakin hänen kokemustaustansa oli lähes yhtä rajallinen. Suomella ei ole varaa työssäoppimiseen pääministerin paikalta.