Myönnytyspolitiikan kestämätön polku

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Myönnytyspolitiikalla yleisesti tarkoitetaan poliittista linjaa, jossa pyritään ratkaisemaan kansainvälisiä kiistoja myöntymällä vastapuolen vaatimuksiin neuvottelujen ja kompromissien kautta sodan välttämiseksi. Termi yhdistetään erityisen usein Neville Chamberlainin toimintaan suhteessa natsi-Saksaan 1930-luvun lopulla.

Suomen historiassa myönnytyspolitiikkaa harjoitettiin erityisesti ns. suomettumisen aikakaudella kylmän sodan aikana. Tällöin Suomi pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton intressit ulko- ja sisäpolitiikassaan säilyttääkseen itsenäisyytensä ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmänsä. Keskeisenä syynä Suomen myönnytyspolitiikkaan voidaan pitää pelkoa sotilaallisista toimista Neuvostoliiton osalta Suomea vastaan, jos maan ulko- ja sisäpoliittiset olosuhteet eivät riittävästi vastanneet Neuvostoliiton toiveita.

Tarina myönnytyspolitiikan kestämättömyydestä on varsin yleisesti kerrottu historiankirjoissa. Chamberlainin myönnytyspolitiikka osoittautui kohtalokkaaksi virheeksi, joka lopulta mahdollisti natsi-Saksan järjestelmällisen voimistumisen. Kun Saksa remilitarisoi Reininmaan vuonna 1936 vastoin Versailles’n rauhansopimusta, lännen passiivisuus rohkaisi Hitleriä jatkamaan aggressiivista poliittista linjaa. Tämä sama aggressiivinen linja ulkopolitiikassa jatkui Itävallan liittämisellä vuonna 1938, kasvattaen merkittävästi Saksan teollista ja sotilaallista kapasiteettia.

Saman vuoden aikana tehty Münchenin sopimus, jossa Tšekkoslovakian sudeettialueet luovutettiin Saksalle, ei vain heikentänyt Tšekkoslovakian puolustuskykyä vaan antoi Saksalle haltuun myös maan merkittävän aseteollisuuden. Chamberlain julisti sopimuksen jälkeen naiivisti tuoneensa ”rauhan meidän ajallemme”, mutta koko Tšekkoslovakian miehitys maaliskuussa 1939 teki maan modernista armeijasta ja teollisuudesta osan Saksan sotakoneistoa. Jokainen lännen myönnytys osoitti Hitlerille, että aggressiivinen laajentumispolitiikka kannatti. Lopulta koko Eurooppa oli katastrofaalisessa toisessa maailmansodassa.

Iso-Britannian sota-ajan pääministerin Winston Churchillin kuolemattomin sanoin: “Ne, jotka eivät opi historiasta, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Valitettavasti tätä viisautta ei olla nähty lännen 2000-luvun ulkopolitiikassa suhteessa Venäjään. Lännen heikko reaktio Venäjän vuoden 2008 hyökkäykseen Georgiaan antoi ensimmäisen signaalin siitä, että sotilaallisen voiman käyttö naapurimaita vastaan ei johda lännen toimesta merkittäviin seurauksiin.

Krimin laiton valtaus ja liittäminen Venäjään vuonna 2014 sekä samanaikainen separatistien tukeminen Itä-Ukrainassa johtivat kyllä pakotteisiin, mutta ne olivat kokonaisuutena riittämättömiä estämään Venäjän aggressiivisen politiikan jatkumista. Länsi tyytyi ilmaisemaan huolensa ja asettamaan rajattuja pakotteita, samalla kun se jatkoi taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa esimerkiksi energiasektorilla. Esimerkiksi Saksa jatkoi “keskinäisriippuvuuden” linjaa, joka oli todellisuudessa enemmänkin Saksan riippuvuuden linja Venäjästä, ajaen itsensä riippuvaiseksi Venäjän kaasutoimituksista.

Tällainen myönnytyspolitiikka, jossa taloudelliset intressit ja lyhyen tähtäimen vakaus asetettiin kansainvälisen oikeuden ja demokraattisten arvojen edelle, rohkaisi Venäjää uskomaan, että se voisi jatkaa aggressiivista politiikkaansa ilman vakavia seurauksia. Helmikuussa 2022 alkanut täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan osoitti traagisesti, mihin lännen kyvyttömyys puolustaa omia arvojaan ja periaatteitaan voi pahimmillaan johtaa. Kuten 1930-luvulla, myönnytyspolitiikka ei estänyt sotaa, vaan päinvastoin teki siitä todennäköisemmän antamalla hyökkääjälle aikaa vahvistua ja uskoa toimintansa kannattavuuteen.

Sota Ukrainassa on siirtymässä pian kolmannelle vuosipäivälleen ja länsi edelleen empii täysimittaisen sotilaallisen tuen antamisessa Ukrainalle. Sen sijaan, että Ukrainalle annettaisiin täysi tuki ja mahdollisuus torjua laiton hyökkäys, alkavat puheet rauhasta painaa enemmän vaakakupissa. Rauhan pitääkin olla tavoiteltava lopputila, mutta se ei saa tapahtua Venäjän ehdoin. Muuten emme oppineet mitään historiasta ja jäämme odottamaan seuraavaa kertaa, kun annamme autoritäärisen hallitsijan kokeilla onneaan oman heikkoutemme edessä.