Missä menet, porvarillinen politiikka?

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Suomi on läpeensä sosialidemokraattinen maa. Yleinen vitsi liittyen suomalaiseen poliittiseen kenttään on, että kaikki meidän puolueemme ovat pelkästään eri sävyn demareita. Vaikka kyse onkin kärjistyksestä, väittämälle on myös taustansa. Kritiikki kohdistuu vahvasti siihen, kuinka suomalainen poliittinen kenttä on moniin muihin maihin nähden hyvin vasemmalla.

Aiheesta yhä mielenkiintoisemman tekee, että suomalaiset eivät tutkimusten perusteella ole kovin vasemmistolaisia. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) arvo- ja asennetutkimus osoittaa, että enemmistö suomalaisista sijoittaa itsensä poliittiseen oikeistoon. Ero ei ole edes hiuksenhieno, kun 44 prosenttia tutkimukseen vastanneista sanoo olevansa oikeistolaisia, kun taas vain 34 prosenttia vastaajista on vasemmistolaisia.

Syy tämänhetkiseen porvarillisen oikeiston ahdinkoon käy järkeen tarkastellessa Suomen porvarillisen politiikan historiaa. Merkittävin syy porvarillisen politiikan historiallisesti heikkoon suoriutumiseen on ollut sotien jälkeisen ajan vahvassa punamultaperinteessä. Valtaosan Suomen historiaa valtaa ovat jakaneet keskenään sosialidemokraatit ja entinen Maalaisliitto, nykyinen keskusta. Presidentti Urho Kekkosen päätös pitää vuodesta 1966 alkaen ja vuoteen 1987 asti jatkuen yhtäjaksoisesti kokoomus oppositiossa johti merkittävään porvarillisen politiikan aukkoon päätöksenteossa.

On toki totta, että Kekkosen vallan aikana poliittinen oikeisto ei ollut aivan täysin paitsiossa. Porvarillista linjaa edustivat kyseisen ajan hallituksissa Suomen ruotsalainen kansanpuolue ja liberaali kansanpuolue. Nämä puolueet olivat silti hyvin pieniä ja niiden sananvalta talouspolitiikan laajaan linjaan vähäinen.

60-, 70- ja 80-luku olivat kaikki hyvin merkittäviä vuosikymmeniä nykymuotoisen hyvinvointivaltion muodostumisen kannalta. Suomi teollistui, rikastui ja rakensi sotien jälkeistä yhteiskuntaa. Porvarillisen kädenjäljen puute näkyy edelleen rakenteellisella tasolla nyky-Suomessa. Meillä on verrattain suuri julkinen sektori moniin muihin maihin nähden, paljon byrokratiaa, veroja ja sääntelyä.

Silloinkin kun perinteisesti porvarillista politiikkaa edustanut kokoomus on ollut hallituksessa, on puolue usein työskennellyt sosialidemokraattien eikä keskustan kanssa. Sinipunalle on ehtinyt syntyä kattava historia Holkerin, Lipposen, Kataisen ja Stubbin hallituksesta. Yleisesti ottaen kahta ensimmäistä hallitusta pidetään merkittävästi menestyksekkäämpinä kuin kahta viimeisintä. Toinen keskeinen tekijä porvarillisen politiikan epäonnistumiseen onkin ollut, että porvaririntama on ollut huono pitämään yhtä Suomessa.

Monissa muissa maissa on selvä blokkijako vasemmisto- ja oikeistopuolueiden välillä. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa – on ollut selvä oikeisto–vasemmisto-jakolinja. Vasta nyt porvaripuolueiden rinnalle nousseiden oikeistopopulististen puolueiden takia nämä perinteiset jakolinjat ovat rakoilleet. Ruotsissa kokeiltiin sosialidemokraattien muodostamaa hallitusta yhdessä keskustapuolueen ja liberaalien kanssa. Tanskassa taas on muodostunut uusi sosialidemokraattien, maan perinteistä liberaalioikeistoa edustavan Venstren ja uuden, poliittiseen keskustaan sijoittuvan puolueen, Moderaattien hallitus. Ruotsissa kokeilu epäonnistui, kun taas Tanskan osalta aika näyttää kestääkö heidän sinipunahallituksensa.

Suomessa ei ole koskaan nähty samanlaista selvää blokkijakoa, enkä usko sellaista syntyvänkään. Sitoutuminen tietynlaiseen hallituskokoonpanoon ennen vaaleja on lisäksi monien puolueiden kannalta niiden omaa asemaa heikentävä ratkaisu. Jos poissulkee jo ennen vaalien lopputuloksen selviämistä tiettyjä kokoonpanoja, rajaa se keskenään kilpailutettavia mahdollisuuksia.

Pidän silti hyvin mahdollisena, että maahan muodostuu 2023 eduskuntavaalien jälkeen jonkinlainen porvarihallitus. Nykyisessä tilanteessa kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittisten linjojen yhteensovittaminen olisi hyvin vaikeaa, kun paineet velkaantumisen taittamiseksi ja kroonisesti alijäämäisten budjettien korjaamiseksi ovat suuret. Uskon, että sekä kokoomuksella että perussuomalaisilla on vaalipäivänä yli 20 prosentin valtakunnallinen kannatus, vaikken vaalien voittajaa uskallakaan vielä ennustaa.

Porvarillinen politiikka vaatii määrätietoista visiota ja yhteistyötä porvarillisten puolueiden kesken. Vaikka emme näkisikään selvän porvariblokin muodostumista suomalaiselle puoluekentälle, olisi porvaripuolueilla silti aihetta nostaa pää pois hiekasta ja suunnata katse kohti tiiviimpää yhteistyötä. Voittajina porvaripuolueiden hajanaisuudesta ovat vasemmistopuolueet.