Markkinatalous tarvitsee puolustajansa

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Johdonmukaisesti markkinamyönteisiä vaikuttajia on Suomessa häilyvän vähän. Markkinamyönteisyyden tai niin kutsutun “Pro-market”  -ajattelun äänenkantajat ovat harvassa ja hekin jakautuneet lukuisiin kuppikuntiin. Valtaosa Suomessa kannattaa ohjattua markkinataloutta tulonsiirroilla ja laajalla määrällä positiivisia vapauksia. Aatteellisesti tämän voisi mieltää sosiaaliliberalismiksi, enemmän vasemmalle kallellaan olevilla taas perinteiseksi sosiaalidemokratiaksi. Hyvinvointivaltio on tehnyt kasvateistaan sokean uskollisia järjestelmän erehtymättömyydelle. Todellisuus on tietysti aivan toisenlainen. 

Puoluekentällä valtaosa Suomen markkinamyönteisistä voimista ovat kokoomuksessa – huomioiden nyt siis vain varteenotettavat poliittiset voimat, pahoittelut liberaalipuolueelle. Markkinavihreitäkin toki löytyy, joskin hupenevissa määrin. Kun ilmastoliike kärjistyy retoriikkaan, jossa radikaalit päästötavoitteet nojaavat entistä enemmän keskitetyn vallan lisäämiseen, on markkinaehtoisten ratkaisujen tila vihreissä luonnollisesti vähentynyt. Kiinnostavaa kuitenkin on, ettei puhdasoppinen pro-market -ajattelu ole selvää valtavirtaa edes kokoomuksessa. Näkemyksiä siitä, paljonko markkinataloutta pitäisi olla, on puolueessa monenlaisia. Liuta kokoomuslaisiakin olisi määritelmällisesti sosiaaliliberaaleja.

Asenteista kertoo paljon, että leikkaamisesta puhuminenkin on Suomessa vahvasti stigmatisoitu. Keskustelu on pääosin tunnelatautunutta eikä poliittinen vasemmisto kaihda räikeää paatoksellisuutta, jolla hankaloittaa järkiperäistä, tilastopohjaista ja vertailevaa dialogia. Vuoden 2020 mittauksen mukaan Suomen julkisten menojen suuruus suhteessa BKT:seen oli Euroopan unionissa neljänneksi suurin.

Moni Pohjoismaa onnistuu toteuttamaan hyvinvointilupauksensa Suomea huomattavasti pienemmällä julkisella sektorilla. Vertailukohteemme eivät ole täydellisiä, sillä toistaiseksi pienen julkisen talouden hyvinvointivaltio on olemassa vain teoriassa. On kuitenkin syytä arvioida, mikä voisi olla mahdollista ja kuinka kustannustehokkaasti hyvinvointivaltion peruspalvelut voisi toteuttaa. Esimerkiksi Irlannin julkiset menot suhteessa BKT:seen eivät ylitä edes kolmeakymmentä prosenttia. Varmaankin valtaosa meistä mieltää silti Irlannin menestyväksi valtioksi, jossa peruspalvelut toteutuvat vähintään riittävästi. Kyllä meiltä Suomesta leikattavaa löytyy ja on hurjaa, kuinka ehdottoman jyrkkä vasemmisto on aiheen kiistämisessä. Voisi esimerkiksi kuvitella, että vasemmisto olisi valmis tukemaan leikkauksia sellaisiin kohteisiin, jotka hyödyttävät vain harvoja. Säästetyillä varoilla vasemmisto saisi lisäpanostuksia esimerkiksi terveyteen, koulutukseen tai suoraan vähäosaisille. Kategorinen leikkausten vastustaminen on järjetöntä.

Keskiluokan tulonsiirrot keskiluokalle ovat kauttaaltaan älyttömiä ja siitä nykyisessä järjestelmässä on pohjimmiltaan kyse. Se kuitenkin luo illuusion valtion hyödyllisyydestä. Kun espoolaisen juristiperheen lukioikäinen lapsi saa lukiolta ilmaiseksi oppimateriaalit ja muut välttämättömyydet, on perheen varoja kierrätetty valtion kautta täysin turhaan. Vanhemmilla olisi taatusti ollut varaa maksaa nämä oppimateriaalit omista tuloistaan ja lukiolainen olisi saanut tarpeitaan paremmin vastaavan läppärin ostaessaan sen itse. Keskimäärin tämä olisi saattanut tapahtua halvemmalla, mutta suurin säästö tehtäisiin piilevistä byrokraattisista kuluista, joita oppimateriaalien julkinen järjestäminen vaatii. Järkevämpi ratkaisu olisi kaikkien kannalta ollut, jos tuet olisi kohdistettu suoraan vähävaraisille, joilla on todellisia vaikeuksia maksaa toisen asteen koulutuksen kustannuksia.

Omakaan puolueeni kokoomus ei ole kysymyksessä johdonmukainen. Esimerkiksi yritystukien suosiminen yhteisöveron laskemisen sijaan tai korkeakoulujen maksuttomuus sekä monet muut pyhät lehmät nauttivat perusteettomasti koskemattomuudesta. Syy tähän on demokratian taipumus asettaa puolueet tukemaan omia viiteryhmiään yleisen edun edelle. Onneksi meillä Kokoomuksen Nuorten Liiton puolella on ollut näihin teemoihin johdonmukaisesti markkinamyönteisiä kantoja.

Suomalaisten keskimääräistä asennetta markkinataloutta kohtaan kuvastaa sanonta “markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Sanonta ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Markkinatalous on ehdottomasti paras tapa hinnoitella hyödykkeitä mahdollisimman tarkasti. Silti suomalaiseen mielenkuvaan on juurtunut ajatus keskusjohtoisen työn hinnoittelun lyömättömyydestä. Työ pitää hinnoitella hyvin laajalti samaksi ympäri Suomen, vaikka markkinahinnoittelussa tilanne näyttäisi varsin erilaiselta. Tehdyn työn markkinaehtoisesti hinnoiteltava arvo on vahvasti riippuvainen sen sijainnista ja siihen liittyvistä kustannuksista. Sama pätee moniin muihinkin keskusjohtoisiin hinnoittelumekanismeihin, kuten asumistukeen. Asumistuki asettaa vuokrille kankeat ja markkinoiden kanssa ristiriitaiset hinnat, koska kaikki saavat asumistukea tietyn määrän suhteessa vuokran suuruuteen. Tämä toimii suorana tulonsiirtona vuokranantajille ja johtaa markkinavääristymiin vuokramarkkinoilla. Olisi helpompaa, jos asumistuki poistettaisiin ja sama tulonsiirto toteutettaisiin vähävaraisille sitomatta sitä vuokran hintaan.

Markkinatalous tarvitsee puolustajansa. Epäkohtia ja markkinavastaisia ratkaisuja on Suomessa lukuisia. Näihin pitäisi kiinnittää huomiota, sillä tehoton kansantalous on pois kaikkien hyvinvoinnista. Meidän on katsottava lyhytnäköistä oman edun tavoittelua ja poliittisten irtopisteiden keräämistä kauemmas.