Viime aikoina mediassa on uutisoitu eri puolueiden välillä tapahtuneista poliitikkojen puoluevaihdoksista eli loikkauksista. Näiden tapausten ajoitus on looginen, sillä eduskuntavaaleihin on alle vuosi aikaa ja monet poliitikot, joilla on ollut varauksia omaa puoluettaan kohtaan, arvioivat uudelleen sitä, mitä puoluetta he todella haluavat kannattaa. Osa arvioi luonnollisesti myös sitä, minkä puolueen ehdokkaana heidän kannattaa lähteä vaaleihin.
Suomi on poliittiselta kulttuuriltaan moniin muihin Euroopan maihin verrattuna omalaatuinen siinä, miten puoluevaihdoksiin suhtaudutaan. Puoluekenttämme on ollut verrattain vakaa koko itsenäisyytemme ajan, ja samalla myös puoluekirjan vaihtamiseen suhtaudutaan yleisesti kielteisesti sekä puolueiden sisällä että erityisesti äänestäjien keskuudessa. Usein loikkareiden kohtalona onkin poliittinen kuolema, ja harvoin puolueenvaihto on poliitikon oman uran kannalta erityisen järkevä ratkaisu.
Suhtaudun itse puoluevaihdoksiin melko ymmärtäväisesti, joskin tietyin selkein varauksin, jotka liittyvät ennen kaikkea siihen, millä perusteilla puoluevaihdos tehdään. Karkeasti yleistäen näkisin, että puoluetta vaihdetaan kolmen pääasiallisen syyn vuoksi: valtapoliittisista, ideologisista tai ihmissuhteisiin liittyvistä syistä. Käytännössä lähes kaikissa loikkauksissa on piirteitä kaikista kolmesta, joskin eri painotuksilla.
Valtapoliittinen syy on usein ilmeisin ja uutisarvoltaan kiinnostavin arvioitava motiivi puolueen vaihtamiselle. Tyypillinen tilanne syntyy silloin, kun oma puolue kyntää gallupeissa, mutta toinen puolue on nousukiidossa. Eduskuntavaalien yhteydessä kyse voi opportunistisimpien toimijoiden kohdalla olla myös siitä, että jos oma puolue ei tarjoa realistista mahdollisuutta ehdokkuuteen tai läpimenoon, siirrytään puolueeseen, jossa kilpailu ehdokaspaikoista on vähäisempää.
Oma näkemykseni on, että pelkästään tällaisista syistä tehdyt loikkaukset kestävät heikosti päivänvaloa. Jos politiikassa ollaan mukana ensisijaisesti oman uran eikä tiettyjen asiakysymysten tai arvojen vuoksi, on puoluevaihdosta vaikea pitää erityisen kunnioitettavana ratkaisuna. Tällöin joukkuetta vaihdetaan sen mukaan, missä omat mahdollisuudet menestyä arvioidaan parhaiksi.
Monet loikkaukset johtuvat myös ihmissuhteista ja johtamisesta. Erityisesti kuntapolitiikassa on melko tavallista, että valtuutetun välit omaan valtuustoryhmään kärjistyvät esimerkiksi tiukkojen asiakysymysten tai puhtaan valtapelin seurauksena. Tällöin henkilö saattaa päätyä siirtymään toiseen ryhmään tai puolueeseen. Myös riitaisissa ja huonosti johdetuissa valtuustoryhmissä on usein taipumusta siihen, että järkevät valtuutetut alkavat pohtia, olisivatko edellytykset vaikuttaa itselle ja omille äänestäjille tärkeisiin asioihin paremmat toimintakykyisemmässä ryhmässä. Tällaiset tilanteet ovat luonnollisesti hyvin tapauskohtaisia, mutta niissä puoluevaihdokselle voi usein löytyä myös asiallisia ja perusteltuja syitä.
Ideologiset syyt ovat usein loikkauksista kiinnostavimpia ja samalla myös itsestäänselvin peruste sille, miksi puoluevaihdoksia tapahtuu. On selvää, että puolueiden linjat ja tavoitteet muuttuvat ajan myötä. Samalla myös yksilöiden omat arvot, mielipiteet ja tavoitteet kehittyvät yleensä iän ja kokemuksen myötä. Jos henkilö on politiikan keskeisissä kysymyksissä periaatteellisella tasolla olennaisesti eri mieltä oman viiteryhmänsä kanssa, on puolueen vaihtaminen tällöin täysin looginen ratkaisu.
Toisaalta tuskin kukaan sopii täydellisesti minkään puolueen muottiin siten, että omat mielipiteet vastaisivat kaikilta osin puolueen virallista linjaa. Siksi on täysin luonnollista, että myös omaan puolueeseensa vahvasti sitoutuneilla henkilöillä voi olla merkittäviä erimielisyyksiä puolueensa kanssa. Ideologinen puritanismi harvoin vie politiikassa kovin pitkälle.
Myös sillä on merkitystä, miten puoluevaihdos toteutetaan. Katkerasti ja ovet paukkuen tehty lähtö, jota säestää entisen puolueen julkinen parjaaminen, kertoo usein enemmän henkilöstä itsestään kuin puolueesta. Samoin useat puoluevaihdokset lyhyen ajan sisällä herättävät helposti kysymyksiä henkilön johdonmukaisuudesta ja sitoutumisesta.
Puoluevaihdokset voivat olla täysin perusteltuja, mutta ne paljastavat lähes aina jotain myös loikkarista itsestään, joko hyvässä tai pahassa. Vapaassa demokratiassa lopullinen arvio jää kuitenkin aina äänestäjille. Demokratiaan kuuluu oikeus vaihtaa puoluetta, mutta myös velvollisuus kestää äänestäjien arvio tästä ratkaisusta.