Tällä hetkellä Petteri Orpon hallituksella on valtiontalouden tasapainottamisessa kiittämättömän vastuunkantajan rooli. Leikkausten toteuttaminen ja epäsuosittujen päätösten tekeminen on välttämätöntä. Kiistämättä tällekin hallitukselle olisi helpompaa vain jättää talouden korjaaminen taas myöhempien hallitusten ongelmaksi. Leikkaukset ovat aina epäsuosittuja. Kukapa nyt haluaa omien saavutettujen etujen heikentyvän? Kuitenkaan se, että päätökset leikkauksista ovat epäsuosittuja ei tee niiden toteuttamisesta sen vähemmän tarpeellista.
Suomea on riivannut pitkään sama poliittinen pulma. Kaikki näkevät Suomen valtiontalouden ongelmat, mutta kukaan ei halua olla se, joka ottaa vastuun tilanteeseen puuttumisesta. Siksi se, joka lopulta tekee epäsuositut päätökset, leimataan helposti syylliseksi tilanteeseen, vaikka todellisuudessa toimeen ryhtyvä on ainoa, joka yrittää pelastaa tilanteen.
Yksinkertaisesti todettuna hyvinvointivaltiomallimme on nykyisessä muodossa kasvanut mahdottomaksi. Menot nykyisen palvelutason ylläpitämiseksi kohoavat, väestö ikääntyy ja talous ei kasva. Orpon hallitus on nyt siinä asemassa, että se joutuu tekemään lukuisia korjausliikkeitä samanaikaisesti. SDP:n ja keskustan on helppo huudella muutoksia vastaan oppositiosta käsin ilman uskottavaa vaihtoehtoa, vaikka myös nämä puolueet ovat olleet keskeisesti aiheuttamassa nykytilanteen muodostumista.
Kreikan varoittava esimerkki toimimattomuudesta
Vaihtoehto toimeen tarttumiselle ei ole Suomelle ruusuinen, sillä sen seuraukset on jo nähty Kreikan esimerkistä. Kreikka eli pitkään velaksi ja kaunisteli tilastojaan, kunnes todellisuus tuli vastaan. Vuonna 2009 paljastui, että alijäämä oli lähes kaksinkertainen raportoituihin lukuihin nähden ja velkasuhde karannut käsistä. Luottamus romahti, korot nousivat, ja maa joutui turvautumaan kolmeen peräkkäiseen EU:n ja IMF:n tukipakettiin, yhteensä yli 300 miljardin euron edestä.
Seurauksena olivat rajut leikkaukset, palkkojen ja eläkkeiden supistukset sekä työttömyys, joka nousi yli neljännekseen työvoimasta. Lopputuloksena oli valtava yhteiskunnallinen kriisi. Se johti kokonaisen vuosikymmenen mittaiseen taantumaan. Kreikka on varoittava esimerkki siitä, mihin velalla eläminen ja päätösten lykkääminen voi viedä. Kriisin hetkellä Kreikalta vietiin päätösvalta omista asioistaan, ja maa joutui täysin ulkoisten voimien armoille.
Jos Suomi jättäisi omat ongelmansa sikseen ja tyytyisi kaunistelemaan faktoja tilastokikkailulla sen sijaan, että ryhtyy oikeisiin toimiin, edessä olisi ennemmin tai myöhemmin samanlainen korttitalon romahtamisen lopputulos.
Puolitiehen jääneet ratkaisut ja yhteisymmärrys
Toimimattomuuden lisäksi puolivillaiset yritykset eivät myöskään riitä. Nyt olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa on tehty paljon kipeitä päätöksiä, mutta ei vielä riittävästi. Tilanne on sotkuinen. Leikkausten ikävät puolet näkyvät, mutta rakenteellisia ongelmia ei olla ratkaistu ja lisää vaikeita päätöksiä on tehtävä.
Orpon hallituksen on vietävä työnsä loppuun asti. Jos säästöt kohdistuvat liian varovaisesti tai väärin, hallitus ja sen päätökset menettävät uskottavuutensa. Uskottavuus syntyy vain siitä, että ensin karsitaan kaikki toissijaiset ja turhat menot. Vasta sen jälkeen voidaan perustellusti edellyttää uhrauksia olennaisissa asioissa. Jos tämä järjestys käännetään toisin päin, hallitus menettää sekä luottamuksen että selkänojan tehdä päätökset loppuun asti.
Voin rehellisesti sanoa pitäväni järjettömänä, ettei sellaisista menoista kuten järjestötuista, Ylen rahoituksesta tai kehitysavusta ole leikattu enempää. Samalla on kuitenkin tehty kattavia leikkauksia esimerkiksi koulutukseen ja muihin huomattavasti olennaisempina nähtäviin menoihin. Lähtökohtaisesti kannatan kaikkia nyt tehtyjä leikkauksia, mutta mielestäni joitain päätöksiä on jätetty tekemättä vaikka ne olisi pitänyt jo tehdä. Monen silmissä tämä syö uskottavuutta koko prosessilta, jos epäolennaiset menokohteet jäävät koskemattomiksi ja samalla leikkaukset näkyvät oman arjen palveluissa.
Siihenkään Suomella ei ole varaa, että leikkauspolitiikka jää vain yhden hallituskauden mittaiseksi projektiksi. Näin mittavia korjausliikkeitä ei yksinkertaisesti toteuteta neljässä vuodessa. Varaa ei ole siihenkään, että valtiontalouden tasapainottamiseen ovat sitoutuneita vain tietyt puolueet. Pääministeri Orpon esittämä velkajarru on yritys rakentaa pysyvä pohja ja yhteisymmärrys sille, että kurssi valtiontalouden korjaamiseksi jatkuu useamman vaalikauden ajan. Jos tästä tavoitteesta ei saada yhteisymmärrystä, riskinä on nyt aloitetun korjausliikkeen peruuntuminen. Tulos tästä olisi pahin mahdollinen: kova työ leikkausten eteen tehdään ilman, että niillä saavutetaan pysyvää hyötyä.
Velvollisuus katsoa pidemmälle
Jokaisen vakavasti otettavan puolueen velvollisuus on katsoa oman äänestäjäkuntansa ja eturyhmänsä yli. Pitkän aikavälin vastuu edellyttää lyhyen aikavälin epäsuosiota. Vihreiden ja vasemmistoliiton linja, että mikään ei käy ja annetaan Suomi-laivan seilata törmäyskurssille, ei ole yhteensopiva sen todellisuuden kanssa, missä elämme nyt.
Kiittämätön rooli kuuluu nyt oikeistolle, mutta vastuu on kaikilla. Oppositiopuolueet voivat helposti kritisoida, mutta todellinen kypsyys olisi tunnustaa, että vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Nyt olisi hyvä, että oppositio esittäisi omia, valtiovarainministeriön vaikutusarvioimia ehdotuksiaan talkootöihin huutelun sijaan. Kaikelle ei voi sanoa ei, jos omaa vaihtoehtoa ei ole. Lindtmanin mantra siitä, että ”kaiken voi tehdä reilummin” ei ole uskottava, ellei sen takana ole konkreettista sisältöä. SDP:n ollessa gallupien kärjessä ja Lindtmanin kihelmöidessä jo pääministerin paikalle, ei valtaan voi nousta pelkillä korulauseilla.
Kokoomuslaisena viestini hallitukselle on, että teette nyt isänmaan kannalta oikeita päätöksiä. Uskaltakaa olla oikeassa ja hoitaa työ loppuun. Nyt tarvitaan poliittista kypsyyttä, jota Suomessa ei ole pitkään aikaan nähty: kypsyyttä myöntää, ettei helppoja ratkaisuja ole, ja että välttämättömät päätökset on tehtävä. Toimimattomuus ei ole vaihtoehto. Jokaisella on velvollisuus ottaa vastuu.