Argentiinan presidentti Javier Milei on kerännyt kansainvälistä huomiota räväköillä ulostuloillaan ja eksentrisellä esiintymisellään.
Yleisradion “Hulluksi presidentiksi” nimittämä Argentiinan presidentti Javier Milei on kerännyt merkittävää kansainvälistä huomiota siitä lähtien, kun hän nousi joulukuussa 2023 maansa presidentiksi. Milein hallinto on kieltämättä ollut hullun hyvä siinä, kuinka se on onnistunut vajaassa kahdessa vuodessa korjaamaan merkittävän määrän Argentiinaa piinanneista rakenteellisista ongelmista.
Marraskuun 8. päivänä 2023, päivää ennen vaaleja, The Guardian julkaisi artikkelin kirjeestä, jonka oli allekirjoittanut yli 100 taloustieteilijää, muun muassa Thomas Piketty, Jayati Ghosh ja Branko Milanovic. He varoittivat, että Milein valitseminen toisi Argentiinalle ”tuhoa”, ja kehottivat tukemaan juuri niitä johtajia, jotka olivat ajaneet inflaation yli 200 prosentin.
Toisin on kuitenkin käynyt, keynesiläisten taloustieteilijöiden ja jakopolitiikkaan lämmenneiden poliitikkojen yllätykseksi. Javier Milei on osoittanut, että poliittisessa valtavirrassa liian usein teoreettiseksi utopiaksi leimatun itävaltalaisen koulukunnan talouspoliittiset keinot toimivat käytännössä. Sen sijaan että ongelmien ratkaisuksi olisi valittu lännessä yleinen tie, eli alati kasvava julkinen velka, paisuva valtiokoneisto ja jatkuva velkaelvytys, Milei on valinnutt linjan, jossa valtio vetäytyy, kulut leikataan ja markkinoille annetaan tilaa toimia.
Javier Milei on tehnyt juuri sen, mitä itävaltalaiset talousteoreetikot ovat vuosikymmeniä peräänkuuluttaneet, mutta mitä näkee alati harvoin käytännössä toteutettuna. Tulokset puhuvat puolestaan: Argentiina on kääntynyt kohti vakautta, toisin kuin länsimaat, joissa valtionvelka ja menot paisuvat vuosi vuodelta eikä todellista kasvua synny.
Miksi kirjoitan aiheesta? Koen, että Suomella olisi tästä tapausesimerkistä opittavaa. En pyri sanomaan, että kaikki samat asiat olisivat täysin samassa muodossa toteuttamiskelpoisia täällä, kuin ne ovat olleet Argentiinassa. On kuitenkin selvää, että kuilun partaalla ollut Argentiina on Milein toimien seurauksena elpyvällä tiellä.
Suomi kärsii monista samoista ylibyrokratisoitumisen ja sääntelyn ongelmista kuin Argentiina on kärsinyt. Kuten Argentiinassa, Suomessakaan ei ole ollut juurikaan reaalista talouskasvua moniin vuosiin. Yksinkertaisesti todettuna julkinen sektorimme on liian suuri omaksi hyväksemme ja verotamme kuivaksi sen vaivaisen pienen hyvän mitä tässä maassa tuotetaan.
Kaunistelematta sanottuna Suomi on tällä hetkellä taantuva maa. Taloutemme ei kasva, väestömme syntyvyys on romahtanut ja monet sellaiset hyvinvointivaltiomme kehutuimmiksi piirteiksi todetut asiat, kuten suomalainen koulutusjärjestelmä, eivät enää ole aidosti kansainvälistä huippuluokkaa. Maltillisesti valtion menoja suitsivista toimista huolimatta Suomen valtiontalous kärsii edelleen merkittävistä budjettialijäämistä ja maa velkaantuu. Suomalaiset ovat pohjoismaisessa mittakaavassa köyhiä, sillä verotus vie edellytykset ylisukupolviselle vaurastumiselle.
Suomen monimutkaisiin ja kattaviin ongelmiin ei olla esitetty minkään puolueen toimesta aidosti vedenpitäviä rakenteellisia ratkaisuja. Myös oma puolueeni kokoomus sortuu liian usein vain tulipalojen sammuttamiseen siellä, missä liekit roihuavat, jonka jälkeen rakenteelliset syyt tulipalojen syttymiseen jätetään korjaamatta.
Vertailun vuoksi: juuri ennen Milein valintaa Argentiinan julkiset menot olivat noin 38 % bruttokansantuotteesta. Suomessa sama luku oli lähes 56 %. Tämä on lähes 20 prosenttiyksikön ero. Vaikka Suomea pidetään “tehokkaana hyvinvointivaltiona”, rakenteellinen julkisen sektorin paisuminen on kiistatonta. On täysin perusteltua sanoa, että myös meillä olisi runsaasti vielä leikattavaa.
Ratkaisuja on kyllä olemassa. Maailmassa on useita esimerkkejä siitä, kuinka taantuvia maita on saatu käännettyä nousuun, kun poliittinen tahtotila on kohdallaan ja vanhoista, toimimattomista opinkappaleista on uskallettu irtautua. Argentiinan tapaus osoittaa, että edes vakavat rakenteelliset ongelmat eivät ole ylitsepääsemättömiä, kun niiden ratkaisuun suhtaudutaan määrätietoisesti. Suomen ongelmat eivät ole poikkeuksellisia. Poikkeuksellista on ollut kyvyttömyytemme hyväksyä tilannettamme ja aidosti ratkaista ongelmiamme.