EU:n elvytysrahaston vastustaminen ei ole EU-kriittisyyttä

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Euroopan komission esittämä 750 miljardin euron elvytyspaketti on iso askel kohti tuntematonta Euroopan unionille. Unioni siirtyy uuteen vaiheeseen integraatiossaan ottaessaan elvytyspaketin jäsenmaiden yhteisvastuullisena velkana. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jokin jäsenmaa on kykenemätön maksamaan osuuttaan velasta, muut jäsenmaat ovat yhteisvastuun pohjalta velvoitettuja maksamaan tämän velan. Päätös yhteisvastuullisesta velanotosta uhkaa luoda ympäristön suuremmalle moraalikadolle, lisätessään jäsenmaiden kannustimia taloudelliseen riskinottoon, kun päätöksien riskit on jaettu kaikkien jäsenmaiden kesken. Mikäli jokin jäsenmaa ei kykene maksamaan elvytysrahastossa sille annettua lainaa, maksukuitti päätyy muille jäsenmaille. Haluaisinkin tässä korostaa sitä, kuinka taloudellisesta näkökulmasta tämä on vastuutonta päätöksentekoa, sillä elvytysrahaston ehdot ovat yksipuoliset. Kun jäsenmaille annetaan mittaavia summia lainarahaa, sekä myös suoraa tukirahaa, kuuluisi jäsenmaat vastaavasti velvoittaa konkreettisiin suunnitelmiin lainojen takaisinmaksusta. Mielestäni unionin kuuluisi myös valvoa sitä, miten sen antamat rahat käytetään.

Euroopan unionissa on talouksiltaan ja talouspoliittisilta näkemyksiltään hyvin erilaisia maita. On mahdoton olettaa, että ilman sitoumuksia kaikki maat noudattaisivat yhtäläistä talouskuria päätöksenteossaan. Unionissa on jo aikaisemminkin nähty, kun esimerkiksi Kreikka päätyi eurokriisin aikana vakavaan velkakierteeseen vastuuttoman talouspolitiikkansa seurauksena. Mikäli halutaan välttyä tilanteelta, jossa maat vastuuttomasti ottavat itselleen merkittäviä summia lainarahaa ja samalla siirtäen vastuun siitä muille jäsenmaille, kuuluisi unionin joko luopua yhteisvastuusta, tai hallita laajemmin jäsenmaidensa talouspolitiikka, ettei kyseistä tilannetta voisi tapahtua. Unionilla olisi jo nyt vakaus- ja kasvusopimuksen pohjalta keinot ohjata jäsenmaiden talouspolitiikkaa, mutta tähän ei olla nähtävästi haluttu tarttua. Vakaus- ja kasvusopimuksessa mainitaan esimerkiksi, kuinka EMU-maiden vuotuinen julkisen talouden alijäämä ei saisi ylittää kolmea prosenttia, taikka maan julkinen velka 60% sen BKT:stä. Sopimuksen noudattaminen on jäänyt kuitenkin jo pitkään kuuroille korville. Mielestäni kriisin jälkeen olisi hyvä aika käydä uudelleen läpi nämä sovitut sopimukset ja myös pitää niistä kiinni.

Voi myös kuitenkin kyseenalaistaa onko unionilla tarvetta yhteisvastuuseen. Pidän itseäni federalistina. Ei kuitenkaan ole mielestäni mikään itsestäänselvyys, että EU:n liittovaltion, jokaisen federalistin unelman, kuuluisi siirtyä harjoittamaan keskitettyä talouspolitiikkaa ja laajentaa jäsenmaiden välistä yhteisvastuuta. Ottaessa huomioon jäsenmaiden eriävät taloudet, ei mielestäni yksinkertaisesti ole järkevää keskittää talouspoliittista päätöksentekoa, kun alueelliset tarpeet ja intressit eriävät suuresti. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä siitä kuuluisiko EU:n edes pyrkiä keskitettyyn talouspolitiikkaan tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä asiaa on mielestäni turha pohtia, sillä sille ei edes ole edellytyksiä. Kuitenkin yleisenä ajatusmallina EU:n päätöksenteon pitäisi pyrkiä pysymään suurena suurissa asioissa ja pienenä pienissä asioissa. Järjestely, jossa unionin vallankäyttö kulkee ylhäältä alas, eikä alhaalta ylös on itsessään ongelmallinen.

Nykyistä EU:n elvytyspaketin tilannetta voisi verrata siihen jos 27 ihmisen kaveriporukka ottaisi yhteislainan, jonka tarkoitus olisi auttaa porukka selviämään koronan aiheuttamista talousongelmista. Kuitenkaan kaveriporukassa keneltäkään ei oteta selville, miten rahat todellisuudessa käytetään, taikka vaadita käyttämään rahoja vastuullisesti. Unohdinko mainita, että lainan ehtoihin kuuluu myös, että mikäli joku kaveriporukasta ei kykene maksamaan omaa osaansa lainasta, ovat muut velvoitettuja maksamaan maksamatta jättäneen henkilön osion. Itseäni ainakin hermostuttaisi liittyä mukaan vastaavanlaiseen yhteislainaan, ellei minulla olisi ehdoton usko kavereihini, tai takeita kaikkien muiden rahankäytöstä, tai jos oma suunnitelmani olisi jättää laina maksamatta. Toivon EU:n tulevaisuuden kannalta parasta sen päätöksenteossa. En kuitenkaan usko, että tulonsiirtoliitto, jossa jäsenmaat ovat sidottuna kantamaan vastuuta toistensa päätöksistä ilman vaikutusvaltaa siihen, miten nämä hoitavat asiansa, voisi olla kestävä ratkaisu toimivalle unionille.