Uimahallivuoroista, sukupuolten tasa-arvosta ja segregaatiosta

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Iltalehden kuntavaalikoneessa esitettiin mielenkiintoinen kysymys uimahallivuoroista. Vaalikonekysymyksessä esitettiin väittämä ”Naisten erillisiä uimahallivuoroja on lisättävä”, johon ehdokkaiden pyydettiin vastaavan. Kysymykseen saattoi vastata vaihtoehdoilla ”täysin eri mieltä”, ”eri mieltä”, ”ei osaa sanoa”, ”samaa mieltä” tai ”täysin samaa mieltä”. Lisäksi vastaukseen sai antaa oman kommenttinsa.

Vaalikonevastaukseni keskustelussa olevaan kysymykseen.

Olen kirjoittanut aiemminkin aiheesta Uuden Suomen blogissani. Vaalikonekysymys saattaa vaikuttaa pintapuolisesti tarkasteltuna viattomalta ja ilman suurempaa merkityssisältöä. Taustalla kuitenkin piilee isompi kysymys Suomessa kasvaneesta kulttuurillisesta segregaatiosta, erityisesti islamin osalta.

Islamin opin mukaan musliminaiset eivät saa peseytyä julkisesti. Puolestaan uiminen edellyttää naisilta burkiniksi kutsutun uima-asun käyttöä. Kaikista tiukimmissa islamin tulkinnoissa naisilta uiminen on kokonaan kielletty, jos miehiä on paikalla. Tämä on pohjimmainen syy kasvaneeseen keskusteluun tarpeesta naisten omiin uimahallivuoroihin julkisissa uimahalleissa. Espoossa näitä erillisiä vuoroja on jo otettu käyttöön, jolloin ennakkotapaus tämän hyväksyttävyydestä on olemassa. Olisin valmis valtuutettuna purkamaan nämä erillisvuorot.

Pohjimmiltaan kysymys on siitä, kuuluuko Suomen mukautua ulkomaisiin kulttuureihin ja näiden asettamiin normeihin julkisissa palveluissa, jos ne poikkeavat omistamme. Minulle selvä vastaus tähän on, ettei Suomen kuulu mukautua islamilaiseen, tai muihinkaan kulttuureihin vastaavalla tavalla.

Koko pointti maahanmuuton integraatiossa on, että Suomeen saapuvat henkilöt omaksuvat yhteensopivat arvot, tavat ja kulttuurin suomalaisen valtavirran kanssa, jolloin edellytykset tavalliseen elämään ovat parhaimmillaan. Onko tämä mahdollista, jos tietoisesti joustamme ja muutamme sääntöjä niin, ettei suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan laajemmin olekaan pakko integroitua? Integraation edistäminen ei ole mahdollista, jos teemme samanaikaisesti ristiriitaista politiikkaa joka tosiasiassa edistää segregaatiota.

Suomessa on totuttu ajatteluun, jossa sukupuolien välinen tasa-arvo on itsestäänselvyys. Kuka tahansa saa käydä uimahallissa milloin haluaa. Tämä periaate perustuu ajatukseen, että julkiset palvelut ovat kaikille avoimia ilman sukupuolen, uskonnon tai kulttuuritaustan perusteella tehtyjä rajoituksia. Uimahallit, kuten muutkin kunnalliset liikuntapaikat, on suunniteltu tarjoamaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille riippumatta heidän taustastaan. Ristiriitainen käsitys sukupuolten tasa-arvosta, jossa naisen pitää peitellä itseään eikä saa olla miesten nähtävillä esimerkiksi uidessa, ei ole sellaista tasa-arvokehitystä, jota voidaan pitää toivottavana.

Uimahallivuorojen erittely herättää myös kysymyksiä palveluiden saatavuudesta ja asianmukaisesta käyttöasteesta. Tietoisesti rajoittamalla palveluja tietyiltä ihmisryhmiltä (tässä tapauksessa siis miehiltä), luodaan tilanne, jossa julkinen tila ei enää ole kaikille avoin yhdenvertaisella tavalla. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin kunnallisten palveluiden tulisi palvella koko väestöä ilman rajoituksia, ja missä tilanteissa voidaan perustella poikkeuksia tietyille ryhmille.

Mikäli uimahallivuoroja aletaan kohdentaa erillisille ryhmille, syntyy myös käytännön ongelmia palveluiden käyttöasteen suhteen. Esimerkiksi, jos naisten erilliset vuorot jäävät vajaakäytölle, mutta yleiset vuorot ovat täynnä, resurssien tehokas käyttö heikkenee. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa koko kuntatalouden näkökulmasta palvelun järjestäminen ei ole perusteltua.

Lisäksi rajanveto eri ryhmille myönnettävistä erikoisjärjestelyistä on käytännössä mahdotonta. Jos erilliset vuorot sallitaan yhdelle ryhmälle kulttuurisista tai uskonnollisista syistä, tulisiko vastaavanlaisia erotteluita harkita myös muille ryhmille, esimerkiksi muista uskonnollisista tai henkilökohtaisista syistä? Tämä voisi johtaa tilanteeseen, jossa julkisten palveluiden yhdenvertaisuus murenee asteittain, kun eri ryhmät vaativat erityiskohtelua omista lähtökohdistaan. Integraation sijaan saamme tällöin järjestelmätasolla hyväksyttyä segregaatiota.

Lopulta kysymys ei ole siis vain uimahalleista, vaan laajemmin siitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskuntamme kehittyvän. Minä haluan pitää kiinni suomalaisesta aidosti tasa-arvoisesta kulttuurista. Näiden ajatusten kera toivotan mukavaa Minna Canthin päivää!