Onko turvallisuuspolitiikan konsensus vaarassa?

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Uudessa Suomessa. Voit lukea sen alkuperäisen version klikkaamalla tästä (avautuu uudessa ikkunassa).

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perinteisesti rakentunut laajan yhteisymmärryksen varaan. Se kantoi maamme läpi toisen maailmansodan myllerrysten ja siitä ohi kylmän sodan. Nyt tähän yhtenäisyyden kulttuuriin saattaa olla ilmenemässä rakoja. Iltalehden vaalikonevastauksista käy ilmi, että puolustusmenojen kasvattaminen jakaa mielipiteitä erityisesti vasemmisto-oikeisto -akselilla.

Iltalehti uutisoi, kuinka vasemmistoliiton ehdokkaista lähes 60 prosenttia vastustaa puolustusmenojen lisäämistä, vaikka kansainvälinen turvallisuusympäristö on merkittävästi heikentynyt. Puheenjohtaja Minja Koskelan väite, että eriarvoisuus olisi vaarassa nousta puolustuspolitiikan seurauksena, heijastaa perustavanlaatuista väärinymmärrystä nykyisestä turvallisuustilanteesta. Vaikka sosiaalinen oikeudenmukaisuus on tärkeä yhteiskunnallinen tavoite, se ei korvaa konkreettista sotilaallista puolustuskykyä aikana ja siihen panostamista tilanteessa, jossa Suomella on arvaamaton itänaapuri. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa, joihin molempiin on tietysti tehtävä satsauksia.

Iltalehden kunta- ja aluevaalien vaalikoneessa korostuu selvästi Vasemmistoliiton kriittinen asenne lisäpanostuksiin Suomen puolustuksessa.

Puolustuskeskustelua ei tulisi nähdä asetelmana, jossa joudumme valitsemaan joko vahvan maanpuolustuksen tai hyvinvointiyhteiskunnan välillä. Kyse ei ole hallituksen tai opposition politiikan arvostelusta, vaan siitä, miten Suomi parhaiten varautuu nykyisiin ja tuleviin uhkiin. Todellinen puolustuskyky rakentuu sekä materiaalisesta valmiudesta että kansakunnan henkisestä resilienssistä. Naton jäsenenä Suomella on uusia sitoumuksia jäsenmaana, joita on välttämätöntä noudattaa. Tosiasia on, että lisäsatsauksia puolustukseen tarvitaan eikä tässä kannata alkaa ideologia edellä jarruttaa.

On myös selvää, että Suomi on erityisesti Marinin hallituskauden aikana heikosti hoidetun talouspolitiikan seurauksena vaikeassa tilanteessa. Kaikkeen ei ole varaa, mutta puolustukseen on oltava. Paine menojen leikkaamiseen on kova, mutta turvallisuudesta ei voida tinkiä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on osoittanut, että sotilaallinen uhka on todellinen eikä sen edessä saa olla naiivi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja Naton jäsenyys ovat muuttaneet Suomen turvallisuusympäristöä merkittävästi. Naton jäsenenä Suomi on sitoutunut käyttämään vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Kansainvälinen paine menojen korottamiseen on kuitenkin kasvanut, ja tulevaisuudessa tavoitetaso saattaa nousta 2,5–3 prosenttiin tai jopa sen yli. Myös vasemmistoliitto oli mukana hyväksymässä Suomen Nato-hakemuksen eikä jäsenyyttä voi jättää puolitiehen oppositiopolitiikan nimissä.

Puolustuspolitiikan konsensus on vaarassa, jos ideologiset näkemykset ajavat realistisen turvallisuusarvion edelle. Euroopan turvallisuustilanne on vakavampi kuin vuosikymmeniin. Suomen sekä muiden Naton raja-alueen valtioiden on oltava valmiita tekemään päätöksiä turvallisuutensa takaamiseksi.

Suomen puolustuspolitiikan on perustuttava tosiasioihin. Puolustusvoimilla ja muilla turvallisuuspolitiikan asiantuntijatahoilla on mahdollisuus tuottaa objektiivista tietoa arviointiin siitä, mikä on Suomen maanpuolustuksen tilannekuva. Tämä on yksi niistä politiikan aloista, jossa ei ole varaa ideologisiin haavekuviin tai sisäpoliittiseen pisteiden keruun. Nyt jos koskaan tarvitsemme vahvaa konsensusta puolustuskykymme turvaamiseksi.