Mihin katosi kauneus kaupungeista?

Oletko huomannut, ettei nykyisin enää juurikaan rakenneta uusklassista, uusrenessanssista tai jugend-tyylisuuntausta mukaillen? Elementtirakentaminen, eli tuttavallisemmin laatikkorakentaminen, alkoi yleistyä Suomessa 1950-luvulla, kun sotien jälkeinen jälleenrakennus ja kaupungistuminen loivat tarpeen nopealle ja tehokkaalle rakentamiselle. Sotien jälkeinen Suomi kasvoi huimaa tahtia ja kaupunkien ympärille alkoi muodostua laajoja lähiöitä kaupungistumisen ja Suomen teollistumisen kiihtyessä.

Siinä missä aikaisemmin jokainen rakennus oli miltei kuin käsityöläisen mestariteos, betonielementtien myötä rakentamisesta tuli teollista, sielutonta sarjatuotantoa. Vanhojen kaupunkien katuja kävellessä voi vielä aistia menneiden aikojen hengen: koristeelliset julkisivut kertovat tarinoita ajasta, jolloin rakennukset olivat enemmän kuin vain suojaa antavia kuoria. Ne olivat kaupunkien ylpeydenaiheita, arkkitehtuurin taidonnäytteitä, joissa käsityöläisten kädenjälki näkyi pienimmissäkin yksityiskohdissa. Jokaisella historiallisella kadulla on oma tarinansa, persoonalliset rakennuksensa, jotka uhkuvat mennyttä aikaa.

Tehokkuuden nimissä kauneus sai väistyä käytännöllisyyden tieltä. Koristeelliset ikkunankehykset, veistokselliset parvekerakenteet ja taidokkaasti muuratut tiiliornamentit korvautuivat sileillä betonipinnoilla ja suoraviivaisilla muodoilla. Tämä muutos ei tapahtunut vain Suomessa. Modernismin aate pyyhkäisi yli Euroopan kuin kevättuuli. Uuden rakentamisen filosofia kiteytyi amerikkalaisen arkkitehdin Louis Sullivanin kuuluisassa lauseessa ”form follows function” – muoto seuraa tarkoitusta. Julistaessaan tämän periaatteen lähes luonnonlakina Sullivan tuskin aavisti, kuinka hänen sanansa tulisivat kaventamaan arkkitehtuurin ilmaisuvoimaa seuraaviksi vuosikymmeniksi. Vaikka rakennuksen tulee toki palvella tarkoitustaan, on modernismin tulkinta tästä periaatteesta johtanut steriiliin ja persoonattomaan rakentamiseen, jossa unohdetaan ihmisen kaipuu kauneuteen ja merkityksellisyyteen.

Jokaisella kaupungilla on oma identiteetti, jota sen arkkitehtuuri kuvastaa. Kaupunkikuvamme ei ole vain kokoelma rakennuksia, vaan se on peili, joka heijastaa yhteiskuntamme arvoja, historiaa ja tulevaisuuden näkymiä. Kun kävelemme kaupungin kaduilla, rakennettu ympäristö muokkaa alitajuisesti käsitystämme siitä, keitä olemme ja mihin kuulumme. Kaunis, huolella suunniteltu kaupunkiympäristö viestii asukkailleen, että he ovat arvokkaita, että heidän kokemuksellaan on merkitystä. En ole törmännyt aiheen tiimoilta mihinkään objektiiviseen tutkimukseen, mutta uskallan väittää, että ihmiset, jotka asuvat hyvin huolletun ja kauniin kaupunkiympäristön keskellä voivat myös paremmin.

Usein kuulee väitettävän, että kaunis rakentaminen on liian kallista. Tämä on kuitenkin modernia myyttiä. Nykyaikaiset rakennustekniikat ja materiaalit mahdollistavat esteettisesti korkeatasoisen rakentamisen ilman merkittäviä lisäkustannuksia. Kyse on enemmänkin suunnittelun laadusta ja tahtotilasta kuin rahasta. Entisajan koristeelliset yksityiskohdat voidaan toteuttaa nykyään kustannustehokkaasti, mistä esimerkiksi Kruununvuorenrannan uusjugend-hanke on osoitus.

Kaupunkien kauneuden todellista arvoa ei voida mitata pelkästään euroissa. Se näkyy sielussa. Kauniit rakennukset ja viihtyisät kaupunkitilat luovat ylpeyttä omasta asuinpaikasta, vahvistavat paikallisidentiteettiä ja houkuttelevat niin uusia asukkaita kuin yrityksiäkin. Ne ovat investointi tietyssä mielessä jopa ihmisyyteen. Kuka haluaa asua rumuuden keskellä, jos on tarjolla parempaa?

Onko tehokkuuden tavoittelu todella vienyt meiltä kyvyn rakentaa kauniisti? Vai olemmeko vain unohtaneet, että myös betoni voi olla kaunista, kun sitä käsitellään taitavan suunnittelijan käsissä? Haluan uskoa siihen, että voisimme vielä muuttaa suuntaa.