Ay-liike on murroksen edessä

Kenties olet mittaavasta uutisoinnista huomannut, että tällä viikolla on ollut käynnissä kolmen päivän kaupan alan lakko. Taas todennäköisesti katukuvasta asiaa ei olisi voinut huomata. Valtaosa kaupoista on pysynyt auki. Korkeintaan lakko on merkinnyt lievää arjen ärtymystä siinä, että on täytynyt valita oman vakio- tai lähikaupan sijaan se toinen vaihtoehto. Useimmilla tätäkään ei ole tarvinnut tehdä.

Ay-liikkeen aiemmin nauttiman valta-aseman väheneminen on tapahtunut hitaasti ja salakavalasti. Vaikuttaa siltä, että myös Ay-liittojen pomot ovat olleet yllättyneitä heidän kyvyttömyydestä sanella työmarkkinapolitiikkaa lakkojen kautta. Pitkälle 2000-lukuun puhuttiin jopa ”Hakaniemen ylähuoneesta”, jolla on ollut veto-oikeus kaikenlaisiin lakiesityksiin liittyen työmarkkina-asioihin, jotka ovat tulleet eduskunnasta.

Kaikkien perinteisten liittojen jäsenmäärät ovat olleet koko 2000-luvun laskussa, lukuun ottamatta korkeakoulutettujen keskusjärjestö Akavaa.

Yksinkertaisesti ammattiliitoilla ei enää ole sitä samaa valtaa ja asemaa kuin niillä on aikaisemmin ollut. Näen muutoksen tervetulleena, sillä aikaisemmin liittojen asema suomalaisessa politiikassa on ollut poikkeuksellisen korkea. Ehkä yksi vaikutusvaltaisimmista mitä läntisissä maissa on ollut.

Suomalaisen työelämän nykyiset peruspilarit ovat pitkälti ay-liikkeen historiallisten saavutusten tulosta. Myös minä voin kokoomuslaisena ja oikeistolaisena tunnustaa tämän tosiseikan ja pitää liittojen historiallista roolia monelta osin tarvittuna ja positiivisena. Viisipäiväinen työviikko, vuosilomat, työturvallisuus, työterveyshuolto ja monet muut nykyään itsestäänselvyytenä pidetyt edut ovat syntyneet ammattiyhdistysliikkeen pitkäjänteisen toiminnan seurauksena ympäri Eurooppaa. Näiden saavutusten myötä valtaosa suomalaisista työntekijöistä on noussut kohtuullisen hyväosaiseen asemaan – vaikka ostovoima onkin jäänyt jälkeen monista vauraammista länsimaista. Tähän syy lienee kylläkin nykyisin muissa asioissa kuin ay-liikkeen ylläpitämässä, työnantaja vastaan työntekijät -asetelmassa.. Tämä kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa ay-liikkeen perinteiset taistelukeinot eivät enää puhuttele samalla tavalla kuin aikana, jolloin työväestön perusoikeudet olivat vielä saavuttamatta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa onkin vakiintunut vahva usko koulutuksen voimaan sosiaalisen nousun välineenä. Siinä missä aiemmin työväestön asemaa pyrittiin parantamaan kollektiivisella edunvalvonnalla ja lakkoliikkeillä, nykyään yhä useampi näkee henkilökohtaisen osaamisen kehittämisen ja oman markkina-arvon kasvattamisen tehokkaampana reittinä parempaan elintasoon. Erityisesti korkeakoulutus nähdään väylänä parempiin työmarkkina-asemiin, mikä näkyy korkeakoulutettujen keskusjärjestö Akavan jäsenmäärän kasvuna muiden ammattiliittojen jäsenmäärien laskiessa. Tämä yksilökeskeisempi lähestymistapa työelämään heijastaa laajempaa kulttuurista muutosta.

Työmarkkinoiden perustavanlaatuinen muutos on heikentänyt perinteisen ay-toiminnan vaikuttavuutta usealla rintamalla. Keikka- ja alustatalouden nousu on luonut työmarkkinoille uudenlaisen kerrostuman, jossa työntekijän ja työnantajan suhde on aiempaa häilyvämpi. Jo aiemmin havainnoimani vastakkainasettelu työnantaja- ja työntekijäpuolen välillä ei enää kuvaa todellisuutta yhtä hyvin kuin ennen. Nuoremmat sukupolvet ovat kasvaneet tähän joustavampaan työelämään, jossa työpaikan ja -tehtävien vaihtaminen on arkipäivää. Heille ammattiliitot näyttäytyvät usein jäykkinä instituutioina, jotka eivät vastaa nykytyöelämän tarpeisiin tai heidän käsitykseensä työurasta.

Kosketuspinta liittoihin on häilyvä ja usein sellaisissa perinteisissä duunaritöissä, kuten kaupan kassalla oleminen nähdään enemmänkin elämänvaiheena kuin lopullisena työpaikkana. Samaan aikaan globalisaatio on tehnyt työmarkkinoista aiempaa kansainvälisemmät. Monet työtehtävät voidaan siirtää maihin, joissa työvoimakustannukset ovat alhaisemmat, mikä on heikentänyt ammattiliittojen neuvotteluasemaa. Tämä kansainvälinen kilpailu työpaikoista on tehnyt mahdottomaksi sen kaltaisen työmarkkinapolitiikan, jota Suomessa harjoitettiin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Väitän, että keskitetty kolmikantaan pohjautuva malli yleissitovuuksineen ja muine keskusvaltaan perustuvine malleineen olisi hajoamassa riippumatta hetkellisistä poliittisista suhdanteista Suomessa. Suomea on voinut historiallisesti pitää verrattain työtaistelualttiina maana. Ei voidakaan ajatella, että muutos olisi johtamassa siihen, että Suomessa olisi poikkeuksellisen heikko tai alistettu ay-liike. Voidaan ennemmin ajatella, että Suomi on työmarkkinapoliittisesti siirtymässä enemmän ja enemmän eurooppalaiseen valtavirtaan.

Suomen talouden synkät näkymät ja väestön ikääntymisestä johtuva heikkenevä huoltosuhde asettavat merkittäviä haasteita koko yhteiskunnalle. Kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitäminen vaatii joustavuutta ja uudistumiskykyä kaikilta työmarkkinoiden osapuolilta. Kun samaan aikaan nuorten ikäluokkien määrä pienenee ja työikäisen väestön osuus kutistuu, ei meillä yksinkertaisesti ole varaa pitää kiinni jäykistä rakenteista tai vastakkainasettelusta työmarkkinoilla.

Ay-liikkeen rooli voisikin muuttua työehtojen puolustajasta työelämän aktiiviseksi kehittäjäksi. Kun katsomme ympärillemme, näemme että maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Nyt olisi hyvä aika suomalaisen ay-liikkeen päivittää toimintamallinsa vastaamaan 2020-luvun realiteetteja.