Münchenin sopimus

Syksyllä 1938 Euroopan johtajat kokoontuivat Müncheniin päättämään Tšekkoslovakian kohtalosta. Hitler oli vaatinut Sudeettialueiden luovuttamista, vedoten saksalaisen vähemmistön oikeuksiin. Ranska ja Britannia, väsyneinä ensimmäisen maailmansodan kauhuista ja haluttomina uuteen konfliktiin, taipuivat. He uskoivat, tai halusivat uskoa, että myönnytyksillä ostettaisiin rauha. Tšekkoslovakia jätettiin yksin, sen kohtalosta päätettiin sen selän takana. ”Rauha meidän ajallemme”, julisti Britannian pääministeri Neville Chamberlain palattuaan Münchenistä, samalla kun kansa hurrasi. Vuotta myöhemmin Eurooppa oli historiamme kauheimmassa sodassa.

Nyt, lähes yhdeksän vuosikymmentä myöhemmin, Münchenin 61. turvallisuuskonferenssi heijastaa samaa kollektiivista päättämättömyyttä. Ukraina taistelee olemassaolostaan, samalla kun länsi on hidastellut. Edelleen päättäjämme empivät ja viivyttelevät, vaikka kohtalon hetket ovat käsillämme. Eurooppalaiset valtiot kiistelevät keskenään tuen määrästä ja muodosta, vaikka Venäjän sotakoneisto jatkaa hyökkäystään. Pelko eskalaatiosta, taloudelliset huolet ja sisäpoliittiset paineet ohjaavat päätöksentekoa – aivan kuten 1930-luvulla. Suomen päättäjiä voi kiittää pääosin päämäärätietoisesta ja johdonmukaisesta linjasta Ukrainan tueksi, mutta samaa ei voi sanoa liittolaisistamme.

Emme voi väittää, ettei riski tähän kehityskulkuun olisi ollut ennustettavissa. Naiivi idealismimme uskosta parempaan tulevaisuuteen sokaisi kykymme havaita kaikki varoitusmerkit. Kuten Reininmaan remilitarisointi oli merkki tulevasta, samoin Georgian sota ja Krimin valtaus olivat sellaisia hälyttäviä tapahtumia, joihin länsi ei halunnut reagoida riittävän lujamielisesti, vaan ummisti silmänsä ongelmalta. Jokainen kerta kuin jätimme riittämättömästi reagoimatta, siis jokainen myönnytys, on vain vahvistanut Putinin uskomusta lännen heikkoudesta.

Maaliskuun 7. päivänä 1936, 19 saksalaista pataljoonan ylittivät demilitarisoidun Reinin. Tästä riippumatta Hitler pelkäsi sotaa Ranskan kanssa. Hän oli antanut joukoilleen käskyn vetäytyä, jos he kokisivat vastarintaa. Tätä vastarintaa ei koskaan tullut, kun länsi alistui Versaillesin sopimuksen hajoamiseen pala palalta. Hitlerin uhkapeli osoittautui kannattavaksi. Samaan tapaan myös vuonna 1938 lännellä oli vielä mahdollisuus pysäyttää Hitler ennen kuin Eurooppa syöksyi tuhoisaan sotaan.

Tänään seisomme edelleen samankaltaisten valintojen edessä. Meillä on vielä mahdollisuus tukea Ukrainaa niin, että voisimme pysäyttää Putinin hyökkäyksen ja osoittaa, että demokratiat kykenevät puolustamaan arvojaan. Iso-Britannian sota-ajan pääministeri Winston Churchill varoitti, että ne jotka eivät opi historiasta, ovat tuomittuja toistamaan sen virheet. Nämä sanat kaikuvat nyt voimakkaammin kuin koskaan. Meillä on vielä mahdollisuus kirjoittaa tämä tarina toisin. Toisin kuin vuonna 1938, nyt meidän pitäisi ymmärtää myönnytyspolitiikan vaarat. Demokratioiden yhtenäisyys ja päättäväisyys voivat vielä pysäyttää Venäjän oikeudettoman miehityksen.

Ukrainan taistelu on meidän taistelumme. Kyse ei ole vain alueista kartalla, vaan arvoista ja periaatteista, joiden varaan Eurooppa on rakennettu. Jos tuemme Ukrainaa voittoon asti, näytämme että olemme oppineet Münchenin sopimuksen katkeran läksyn: vihamielisiä voimia ei pysäytetä periksi antamalla, vaan osoittamalla horjumatonta päättäväisyyttä puolustaa vapautta ja oikeutta. Kannatan kaikkia toimia jakamattoman Ukrainan turvaamiseksi. Edelleen, vaikka toiveeni vaikuttaisivat ajautuvan yhä kauemmas pois poliittisten realiteettien ääreltä.